Pessimisti ei pety

”mutta kuolee todennäköisesti sepelvaltimotautiin”.

Sain tuon jatkeeksi, kun googletin äskettäin suoraan otsikon lausetta. Viime aikoina olen tervehtinyt usein pessimisti puoltani. Se iskee herkästi ja yllättäen.  Yleisimmin se on läsnä, kun en ole syönyt järkevästi. Tai no lähinnä tarpeeksi. Rutiinien hyppiessä omaansa, on helppo menettää niinkin tutut asiat kuin tasainen ruokailu rytmi.

Olen aikoja sitten tiedostanut, että minussa elää kaksi puolta. Pessimisti ja optimisti. Pessimisti herää, kun väsyn tai yritän voimakkaasti siirtää sitä syrjemmäksi. Silloin se puskee läpi ja ilmoittaa, että tämä oli tässä, me kuollaan kaikki. Elän ajanjaksoa työssä ja muutenkin, jolloin pitäisi pitää pää kylmänä. Ei saisi lähteä mihinkään laivan liialliseen heilutteluun mukaan, eikä kuitenkaan hyväksyä kaikkea. Siinä on hienoa etsiä tasapainoa, kun aika-ajoin on enemmän siellä sadan kierroksen puolella kuin nollan.

En ole koskaan ollut se rauhallisin, hiljaisin ja neutraalin tyyppi. Saa muuten todella työstää itseään, että pysyy siellä rauhallisen tyypin puolella eikä lähtisi polttamaan kaikkea tieltään. Oikeastihan meistä ei kukaan tiedä miten asiat menee ja ainoa mitä voimme tehdä on toivoa, että selviämme kaikki osaltamme nykyisen tilanteen läpi parhaiten.

Usein teen hommia optimisti puoleni kanssa. Se puoleni on se, josta pidän enemmän. En pidä taipuvuudestani synkkyyteen kovilla hetkillä, vaikkei niitä harva ulospäin näkee. Tykkään pysyä siellä seesteisen puolella, joka uskoo hamaan tappiin asti, että selvitään. Olen selviytyjä. Vahva. Kallio, joka pysyy. Olen taiteillut kovemmastakin paikasta ulos ja aina kohdannut seuraavan päivän. Kohtaan aina huomisen, vaikka kuinka vetelisin mustan pilven alla. Niin haluan ajatella. Enkä halua kuolla ennakkoon vain siksi, etten työstäisi suhtautumistani elämään. Yritän pitää itseni valon puolella.

Nykyisessä tilanteessa olen päättänyt oppia itsestäni. Tunteet ovat luonnollinen osa meitä, mutta olemme taipuvaisia sulkemaan negaatiot ulos, koska ei se ole kivaa luettavaa tai nähtävää jossain sosiaalisessa mediassa. Ei se silti tarkoita, ettei negaatioita pitäisi kohdata.  Joskus on todettava itselleen, että se on aivan hyväksyttävää, etten ole kunnossa tässä tilanteessa. Se on aivan hyväksyttävää, että minua ottaa päähän, niin että sattuu. Enkä jaksa kotona treenata tai tehdä mitään muuta hienoa. Se on vain elämää.

Pessimisti jollalla saa ja on oikein välillä matkustaa. Sitten, kun energiaa on niin hypätä optimistin matkaan. Eikä varmaan tärkein ole, että olisit jompaa kumpaa, vaan se kuuluisa keskitie ratkaisee. Tämän erinomaisempaa paikkaa ei ole oppia itsestään ja koittaa selvittää mikä sitä päätä pahiten kiristää sekä kuinka toimia sen kanssa. Emme nimittäin voi muuta tehdä kuin odottaa ja katsoa kuinka maailmamme järjestyy.

Instagram: @tiina_vuo

TikTok: @tiinavuo

3

Tällä artikkelilla on 4 kommenttia

  1. Nonna

    Siis tämä tilanne on maailman mahtavin tila päästä oppimaan juuri itsestään ja muista, yrittäjistä jne.

  2. roosakoivula

    Hyvä pohdiskeleva postaus <3 Mäkin pallottelen aina näiden kahden välillä, pessimismin ja optimismin…

  3. hannaraittila

    Samaistun sun tekstiin paljon. Itsellänikin on aina välillä käynnissä pessimistisen puolen ja optimistisen puolen välinen valtataistelu…onneksi se kuitenkin useimmiten päättyy optimistisen puolen voittoon! Ja keskitien etsiminen on myös täällä käynnissä.

  4. Tanja Räty

    Oon kans käynyt itseni kanssa taistelua noista kotitreeneistä, vihaan nimittäin treenata kehonpainolla ja erityisesti vihaan treenata kotona. Täällä on onneks salit auki edelleen, tiiä sit millon sulkevat mutta odotan sitä kauhulla.

Vastaa