Vauvasta taaperoksi

Viikko sitten juhlittiin lapsemme ensimmäisiä synttäreitä ja todellisuus siitä, että vauvastamme kasvoi samalla taapero iski vasten kasvoja.

E oli ensimmäisen vuotensa todella helppo vauva. Ensimmäisinä kuukausina vaikutti, kun hän ei olisi edes osannut itkeä tai suuttua mistään. Kaikki ruoka mitä on tarjoiltu, on mennyt hyvin alas ilman allergioita tai nirsoiluja. E on nukkunut aina omassa huoneessaan, nukahtanut sinne hyvin itsekseen. Jo alle puolivuotiaana hän on nukkunut yönsä hyvin putkeen ja unet ovat olleet pitkiä päivälläkin. Kauppareissut ovat olleet vain viihdyke, en ole kokenut vielä yksiäkään julkisen paikan raivareita ja yökyläilyt ovat menneet ilman itkuja tai vierastamisia hyvin. Ollaan siis oltu todella onnekkaita vanhempia. Tuntuu, että se ensimmäinen vuosi vilahti vain filminauhana silmieni ohitse. Ehkä juuri siksi, koska se ei ollut vaikeaa niinkuin jokapuolella siitä varoitettiin jo hyvissä ajoin ennen lapsen syntymääkään. Se vain meni ja siinä se.

Nyt kumminkin tuntuu että tämä koko äitiys alkaa mennä totiseksi. Hitto, ei mulla enää ole vaan lattialla makaava mistään ymmärtämätön söpö ihmisen alku täällä kotona niinkuin joku lemmikki josta vaan pidetään huolta tarpeiden mukaan. Nyt toi pieni poika kohta kävelee itse (ja juoksee, apua..), tekee asioita itse ja ymmärtää pikkuhiljaa suurinpiirtein kaiken mitä sille sanoo tai mitä mä teen. Ollakseen vauvalle hyvä äiti se ei vaadi paljoa, mutta isommalle lapselle se vaatii jo ihan hirveästi kaikkea (ja silmät selkään!). Vauvaa oli myös huomattavasti helpompi viihdyttää, taaperoa ei vois lelut enää vähempää kiinnostaa.

Taaperoksi muututtuaan, tunne-elämä saa vipinää ja kilttikin lapsi alkaa meillä saamaan suuren annoksen temperamenttia. Näin pieni ei osaa vielä käsitellä pettymyksiä ja se saa todella suuren harmin aikaan. Meillä on huudettu täyttä kurkkua koska laittoi itse oven kiinni ja halusikin sen auki, koska äiti ei pidä juomapulloa vaan pitää itse pitää siitä kiinni jos haluaa juoda, koska ei yllä asiaan x tai koska äiti on ihan typerä kieltäessään sohvalta pää edellä-hypyn lattialle estääkseen niskojen taittumisen. Myös oma ääni ja tarve tulla kuulluksi on tärkeää, taapero komentaa kovaan ääneen ja kertoo pitkän asiansa vaikkei sitä kukaan ymmärräkkään.

Taaperolla on ihan tajuton tarve suorittaa kokoajan kaikenmaailman stuntteja mitä se ei vielä osaa.

Nyt myös E alkaa liikkua enemmän, se on kuin vuoristorataa jota ei voi pysäyttää. Se vauhti ei vaan tule vähenemään ja meillä ollaan juuri siinä vaiheessa, kun paikallaan ei pysytä hetkeäkään. Sensijaan myöskään E ei osaa seisoa tai kävellä vielä itse, käytännössä viihtyminen on vaikeaa. Taaperolla on ihan tajuton tarve suorittaa kokoajan kaikenmaailman stuntteja mitä se ei vielä osaa. Ois pitänyt varmaan pyytää synttärilahjaksi kasa kuplamuovia, se ois enemmän kun tarpeen sillä kasvatan tällähetkellä jotain miniduudsonia. Olen äitinä myös raivostuttavan typerä kieltääkseni kaiken vaarallisen.

Nostan hattua kaikille niille superäideille, jotka saa kodin pysymään siistinä ja lapset ilman kolhuja. Mun lapsella on vaan missio pistää kaikki hyrskynmyrskyn sekunneissa ja kaikkea tapahtuu hirveällä vauhdilla missä yritän parhaani mukaan pysyä mukana. Onneksi siinä sivussa E oppii kumminkin niitä tärkeitäkin taitoja ja on hirveän nauravainen pieni poika. Huumorilla pääsee pitkälle. Enkä mä ihan tyhmä mutsi oo, tää kaikki on vaan mulle uutta. Toilailemisiin.

– Viia

instagram viiaw

artikkelin kuvat 📸 rosabiancaphoto

1

Vastaa