Oma d1 raskaus ja synnytys

Kuinka diabetekseni vaikutti raskauteen ja synnytykseen? Kerron oman kokemukseni sekä faktatietoa, koska en osannut päättää kummasta näkökulmasta kirjottaisin.

Kello on 16.25 Torstai-iltapäivänä. Diabeteslääkäri on tänään soittanut aamulla, koska poliaikani siirrettiin puhelinsoitoksi. Munuaiseni ovat taas terveet, se on vahvistettu. Tekisi mieli hurrata ja käydä ostamassa pullo viiniä. Monologi aloittaa päässäni ja voin kuulla oman ääneni ajatuksissani, sitä ei vain voi pysäyttää. Jos yritän, se toistaa viimeistä sanaa repeatilla kuin rikkinäinen cd levy auton soittimessa. Alan kirjoittaa. Tiedän jo tössä vaiheessa tekstistäni tulevan pitkä ja sen vievän aikaa, muistaa se kaikki.

Oli 11. Marraskuuta 2018 kun plussasin kolmeen eri tikkuun. Muistan tehneeni testejä myös seuravana päivänä kaksi lisää. Jo vuoden ajan olin yrittänyt saada pitkä-aikaista verensokeriani tarpeeksi alas, jotta olisi kaikista tervein lähtökohta raskautua ja jättää ehkäisypillerit pois. Diabeetikolla täytyisi olla hyvä hoitotasapaino. Sen tiesin jo aiemmin, koska 17 vuotiaana olin kokenut keskenmenon korkean pitkä-aikaisen verensokerin vuoksi.

Toinen kolmannes, raskausviikkoja 24

 

Ensimmäisen ja toisen kolmanneksen olin hyvässä kunnossa, pieniä oireita ja kasvanutta mahaa lukuunottamatta en tuntenut oloani ollenkaan odottavaksi äidiksi. Maha oli söpö, enkä ollut lihonut kilojakaan suuremmin. Joskus vaivasi väsymys rankemmin, mutta se oli ihan ymmärrettävää. Autoin montaa raskausajan diabeetikkoa, mutta voi hitto mulla nousi usein koko sanasta raskausajan diabetes ärtymystä. Monesti kun tuli puheeksi mun d1, moni aloitti voivotellen että hänelläkin oli raskausajan diabetes ja se oli ihan hirveää. Monesti pysyin hiljaa, mutta kyllä mun oli pakko joskus avata suu ja kysyä, että valitatko todella tästä aiheesta nimenomaan minulle? Olisin onnellinen jos pääsisin sairaudestani eroon synnyttämällä ja ainut valittamisen aihe olisi syödä muutama kuukausi terveellisesti ja pistää joskus insuliinia. Ymmärrän silti, että se pelottaa uutena tilanteena kovin ja lääkärit maalaa piruja seinille heti kun verensokerit yltää yli 7, uskotellen että lapsesta tulee heti suurinpiirtein kehitysvammainen. Uskokaa, mulla oli välillä jopa 20 lukemia eikä mun lääkäri ollut huolissaan. Silti olen väärä ihminen, jolle valittaa kuinka raskausajan diabetes on maailmanloppu.

Hoitokontakteina mulla oli neuvolan lisäksi äitiyspoliklinikka ja diabetespoliklinikka. Kävin ultrassa kuukauden välein, diabetespolilla melkein kuukausittain ja labroissa vähintään kahden viikon välein, jokaisesta paikasta vaadittiin eri kokeita vuoronperään. Mittasin verensokeria parhaimmillaan yli kymmenen kertaa päivässä ja merkkasin niitä ylös, pitkä-aikainen eli hba1c oli parhaimmissa lukemissa mitä koskaan. Ensimmäisellä kolmanneksella raskaus pudotti verensokereita tiuhaan tahtiin, joten sekin on toiminut vauhdittajana. Hba1c ei kumminkaan saanut pudota liian nopeasti, koska se olisi voinut tehdä silmänpohjiin muutoksia ja aiheuttaa retinopatiaa, mikä on yksi diabeteksen mahdollisia liitännäissairauksia. Toisella kolmanneksella, noin rv20 jälkeen mulla alkoi taas insuliinin tarve nousta huimaa vauhtia. En tainnut koskaan olla pistänyt niin paljon, mitä niihin aikoihin. Joskus tuntui kun olisin pistänyt pelkkää vettä.

Sitten se saapui, viimeinen kolmannes. Kaikki muuttui viikkojen edetessä ja muistutin lähinnä jumppapalloa. Pieneen kokooni nähden maha ja vauva oli isoja kumpikin. Poika oli kääntynyt jo varhain pää alaspäin niin, että hän potki kylkiluiden alta samaan kohtaan. Mun oli lopetettava autolla ajaminen kokonaan, koska se teki niin kipeää. Välillä tuntui kun joku olisi tökkinyt mua puukolla kylkiluiden väliin. Aloin turvota myös ihan järkyttävästi pelkkää nestettä kehoon, mulla tais olla yhdet ballerinat jotka mahtui enää jalkaan. Mun jalat oli ihan hirveät pökkelöt ja ne väsyi, niihin särki eikä asiaa auttanut yhtään kesän helteet. Myös insuliinin tarve oli kääntynyt laskuun tässä vaiheessa ja verensokerit meni tosi herkästi matalille. Vastaavasti nyt mun ei tarvinnut enää pistää ateriainsuliineja melkeen ollenkaan ja illalla oli pakko syödä tarpeeksi, että sokerit pysyi hyvänä aamuun saakka. Poika kasvoi kuukaudessa suurinpiirtein kilon ja minä turposin samassa ajassa 10kg.

Viimeinen kolmannes, raskausviikko 32

 

Turvotuksen lisäksi, mulla lähti viikolla 35 myös verenpaineet nousuun. Muistan, kun anelin sen jälkeen ultrassa käynnistyksen mahdollisuutta ja mulle sanottiin että semmoista se on tuo loppuraskaus. Oli rv 37+2 kun poika ultrattiin arviolta 4kg painavaksi ja mulle tehtiin lapsivesipunktio. Verenpaineet oli noussut kovasti ja proteiinit pissassa luvattoman paljon, raskausmyrkytys eli toksemia oli edennyt nopeasti.

Mut otettiin osastolle aamun aikana ja alotettiin käynnistäminen tableteilla oletuksena ensisijaisesti synnyttää alakautta. Olin lukenut paljon että diabeetikot synnyttää melkein aina sektiolla ja hyvissä ajoin ennen laskettua aikaa, joten olin tyytyväinen saadessani mahdollisuuden alakautta synnyttämiseen. Niistä tableteista ei kuitenkaan ollut mitään apua, joten mulle laitettiin illasta ballonki. Se sai aikaan kovia supistuksia ja kipuja, joten mulle pistettiin lihakseen oxanestia ja sain nukutuksi. Yllärillä se ballonki ei myöskään saanut mitään muuta kuin kipua aikaiseksi ja iltapäivällä mut vietiin saliin kalvojen puhkaisuun. Kivut oli suuret ja olin auki vasta 3cm, ilokaasu teki vain oksettavan olon. Mun käsistä roikkui monta eri letkua ja piuhaa. Viiden aikaan iltapäivällä sain vihdoin epiduraalin. Se ei kumminkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Ikuisuudelta tuntuvan ajan makasin kippurassa, hoitajan pidellessä mua kiinni ja mun huutaessa kipua, epiduraalia pistettiin yhteensä 14 kertaa ja se osui hermoon. Sen kaiken paniikin jälkeen sain pian levätä, olin rinnasta alaspäin tunnoton ja väsynyt, olin selostanut miehelleni ihan puuta heinää eikä mulla oikeestaan oo mitään muistikuvia siitä hetkestä. Uskallan väittää, että mulla on synnytyksessä ollut insuliinipumppu ja joku on mitannut verensokereita epiduraalista lähtien mun puolesta, koska synnytyssuunnitelmassa lukee pumpun annostus ja teksti siitä, että diabeteshoitaja sen mulle asentaa.

Sitten kun olin auki vasta 4cm, mulle laitettiin tippumaan sekä panadolia, että oksitosiinia supistuksia edistämään. Oksitosiini meni kumminkin liian suurella annostuksella, joten pojan sykkeet romahti lukemiin 40. Mistään mitään ymmärtämättä (olen varma, että tämäkin on yritetty mulle kertoa useampaan kertaan), mut käskettiin kontalleen, maski naamalle ja huone oli täynnä hoitohenkilökuntaa. Siinäpä sitten, lääkkeissä ja perse pystyssä ihmettelin mitä tapahtuu ja miks kaikki huutaa. Mun mies näytti siltä että se pyörtyy kohta. Oksitosiini meni tauolle ja sitä jatkettaessa kymmeneltä illalla ei ollut tapahtunut vieläkään muutosta. Tässä vaiheessa sain päätöksen kiireellisestä sektiosta, sillä raskausmyrkytys oli edennyt siihen pisteeseen että mulla ei enää tullut pissiä ollenkaan ja tilanne oli vakava. Jotta en vielä päässyt huokaisemaan helpotuksesta, tullaan ilmoittamaan että mulle pitää pistää spinaalipuudutus koska joku on vailla järkeä irroittanut epiduraalitipan irti. Siinäpä sitten tuli lääkkeissä haukuttua anestesialääkäri pystyyn hoitajalle, sen samalla seisoessa mun tietämättä selkäni takana pistämässä sitä spinaalia. Tulipa myös lastenlääkärille huudettua leikkaussalissa ”me tunnetaan” vailla muistikuvaa siitä, että olin teini-iässä haukkunut tämän lääkärin pystyyn törkeän käytöksen vuoksi ja valituksien kera. Ei luoja että hävettää jälkeenpäin. Poika kumminkin syntyi kivuttomasti ja nopeasti 22.38 mitoin 4550g & 54cm, puoli kiloa enemmän mitä painoarvio antoi olettaa.

Tästä oltiinkin sitten kaksi viikkoa sairaalassa, poika ensimmäisen viikon teholla verensokeriseurannassa. Diabeetikoilla usein lapset syntyy matalin verensokerein ja vauva joutuu sokeriseurantaan. Mulla oli infektio jossain ja munuaiset eritti yhä proteiinia pissaan reilusti. Diabeteksen ja kilpirauhasen lääkityksen hoidin itse, kukaan ei ottanut siihen kantaa osastolla. Söin yhä vahvoja kipulääkkeitä, mm. oxynormia ja en saanut yksin hortoilla missään, koska pääni oli niin sekaisin. Mulla meni viikko tajuta, että ihana kätilöni oli se lääkäri, joka ei omasta mielestäni osannut tehdä diagnoosia. Mut ultrattiin kahdesti, kävin röntgenissä ja ct-viipalekuvauksessa. Mun tulehdusarvot nousi ja verenpaine pysyi koholla. Joka aamu multa otettiin verikokeita ja loppuajasta mun käsitaipeet oli kipeät, narkatun näköiset ja niistä ei saanut enää kunnolla näytteitä. Mulle tiputettiin kaksi pussia verta alhaiseen hemoglobiiniin. Aloin olla jo epätoivoinen, koska en päässyt kotiin sen vuoksi, että kukaan ei tiennyt mikä mulla oli. Nautin siitä kymmenestä minuutista, minkä joskus istuin sairaalan pihalla ihan vaan hiljaa tupakan jälkeen. Se oli pitkät kaksi viikkoa se, eikä kukaan edelleenkään tiedä mikä mulla oli. Sen tiedän, että jos jotain positiivista pitää etsiä niin olenpahan todistettavasti terveeksi kuvattu muuten. Ja sen tiedän, että en ole oikea henkilö kertomaan synnytyksestä kellekkään.

Synnytys jätti mulle traumat ja kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kaksi kuukautta. Joskus näin painajaista ja heräsin siihen yöllä. Kahdeksan kuukautta meni siihen, että mun munuaiset pystyttiin toteamaan terveeksi eikä vajaatoimintaa kehittynyt. Mulle määrättiin verenpainelääkkeitä jo valmiiksi mataliin verenpaineisiin munuaisten suojaksi, mutta kieltäydyin viikon jälkeen meinattuani pyörtyä useampaan kertaan. Silti, kaiken tämän jälkeen poikani oli kaiken sen arvoinen. Olen nyt ehjä ja terve. Moni kysyy, milloin hankitaan lisää lapsia. Tämäkin on kysymys, jonka kuullessa mun on pakko yrittää hillitä itseäni olematta äkkipikainen. ”En tiedä” vastaan hiljaa, vaikka mieleni tekisi huutaa että en ehkä koskaan ja mitä se sulle kuuluu. En tiedä uskallanko ja jos uskallan, kestääkö mun terveys ja munuaiset sitä enää. Mulla kiehuu sisällä kun joku painostaa mua tällä asialla tai jatkaa jankkaamista. Miksi kenenkään lasten tekeminen on muille niin tärkeää? Aina kysytään nuorilta pareilta perheen lisäystä, miettikää joskus että taustalla voi olla lapsettomuutta tai muita ongelmia, jotka tekee kipeää ja joihin ei välttämättä voi vaikuttaa. Jo ennen raskautta kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että mun tilanteessa niitä lapsia ei vaan tehdä ja siihen liittyy riskejä jotka mun on pakko vaan hyväksyä jos haluan äidiksi.

Tämä on vain yksinkertaistettu kirjoitus omasta synnytystarinastani ja oma kokemukseni. On paljon diabeetikoita, joilla on hyviä ja onnellisia synnytystarinoita. Kaikille ei kehity toksemiaa, osa saa synnyttää alakautta ja kaikkien diabeetikoiden vauvat ei aina ole suurikokoisia. Jotkut harvat pääsee lasketulle ajalle saakka raskaudessaan, vaikka usein raskaus pyritäänkin purkamaan jo aikaisemmilla viikoilla. On paljon riskejä vauvan terveyteen liittyen, mutta nykypäivänä hoito on tarkkaa ja diabeetikollakin on mahdollisuus mahdollisimman normaaliin raskauteen. Valitsisin sektion uudelleen, se oli kivutonta ja paranin nopeasti. Itsehän skippasin kokonaan synnytysvalmennuksen sillä mentaliteetilla, että en hyödy siitä diabeetikkona mitään. Jos tätä yksikään raskautta suunnitteleva diabeetikko lukee, suosittelen lämpimästi puhumaan peloista ja mieltä askarruttavista asioista poliklinikoilla etukäteen ja suunnittelemaan edes vähäsen omaa synnytystään. Mikä tärkeintä, yrittää olla panikoimatta etukäteen. Se olisi varmasti helpottanut omassa tilanteessa ja olen oppinut sen kantapään kautta. Nyt on perjantai-ilta ja ostin todellakin sen pullon viiniä, koska tunnen vihdoin voittaneeni tämän kaiken.

🖤 Viia

Instagram viiaw

7

Tällä artikkelilla on 3 kommenttia

  1. roosakoivula

    Huh mikä tarina. Onneks kaikki meni loppujen lopuksi hyvin <3

  2. roosakoivula

    Huh mikä tarina. Onneks kaikki sujui lopulta hyvin! <3

  3. Nonna

    Todella hyvä kirjoitus! Enkä ole edes ajatellut millaista diabeetikon raskausaika voisi olla. Onneksi nyt on kaikki takanapäin ja olen niin samaa mieltä tuosta lapsien saamisen utelusta..

Vastaa