Tarve tuntea

Oi tunteet!

Olen viimepäivät pyöritellyt mielessäni elämää todella tunnepitoisesta näkökulmasta. Uhmaikäinen tyttäreni huutaa vuoronperään ”äiti sie olet tyhmä” ja ”äiti sie olet ihana”. Hän tuntee (minua kohtaan) paitsi vihaa, myös rakkautta ja kaikkea siltä väliltä. Hän harjoittelee tunne-elämän perusasioita ja minun (minun!) tulisi seisoa hänen rinnallaan jokaisessa tunteiden aallonharjassa, mutta myös pohjamudassa. Hän itkee ikävää jäädessään päiväkotiin, muistaa minut päiväuni-aikana ja ilahtuu kun haen hänet kotiin.  Hän ei pelkää näyttää tunteitaan minulle, isälleen eikä päiväkodin väelle saatikka sisaruksilleen.

Uhmaikäisen tunneskaalan mukana ei ole ollut helppoa elää. En ole ensimmäistä kertaa sorvin ääressä, mutta kyllä tämä kolmas sydänkäpynen on pistänyt kaikkein suurimmat panokset uhmansa kanssa peliin, haastanut minun kärsivällisyyteni ja antanut vastapainoksi niin paljon lämpöä, kiintymystä ja välittämistä. Äidilliset rakkaudentuntemukset ohittavat voimakkuudessaan kaikki aiemmin kokemani ihmissuhteiden tunteet. Sitä ei tule ihan joka päivä miettineeksi, ei välttämättä edes ihan joka vuosi. En ole tähänkään asiaan havahtunut sen koomin, kun synnytyksen jälkeinen vauvahuuma on mennyt ohi. Arjessa sitä tahtoo ajautua suorittamisleveleille. Kunnes huomaa, että jotain tosi arvokasta meinaa mennä ohi.

Onni ja ilo – mitä ihania tunteita ne ovatkaan. Pakahduttava onnentunne on sellainen, johon voisi hukkua. Muistan teini-iän ensimmäiset ihastumiset, tuntui etteivät ihastumisentunteet mahdu samaan nahkaan kropan kanssa. Välittämiseksi tulemisen tunne, se että itse välittää. Muistan taas myös sen raastavan jännityksen niin ihmissuhteissa kuin tenteissäkin: riitänkö, olenko tarpeeksi hyvä? Aikuisuus on tuonut tietynlaista kyynistymistä, mutta myös järkeä päähän. Nykyään erottelen suorittamisen ja ihmisyyden toisistaan. Epäonnistuminen ei ole haudanvakaa, vaikka se ottaakin päähän, eikä viha ja rakkaus automaattisesti sulje pois toisiaan.

Suorittaminen on mulle helppoa. Asettaa vain tavoitteen ja tekee määrätietoisesti töitä. Yleensä se riittää. Kuitenkin tunteminen on paljon vaikeampaa. En edes muista, milloin viimeksi olisin itkenyt. Kohtaan jo työnikin puolesta hyvin koskettavia asioita päivittäin. Itsensä kovettaminen kuuluu tavallaan asiaan, mutta sillä on myös varjopuoli. Radiosta soi hetki sitten Chisun Sabotage.

”Nähdäkseen siel ei mitään oo

Vaik käyttäis kirkkainta valoo

Siel kaikuu kun huutaa ”haloo””

”Haloo” jäi huutamaan sisälleni ja aloin pohtia omaa tuntemistani. Mikä olisi riittävän suuri suru polkemaan minut maahan? Mikä olisi riittävän suuri ilo, että voisin avoimesti nauttia siitä vailla huolta huomisesta? Kuinka paljon saan tuntea päivittäin välittämistä, ja kuinka osoitan itse kiintymystäni muihin ihmisiin? Mietin sitäkin, kenelle kaikille soittaisin, jos minulla olisi tosi kova hätä, tai ketä haluaisin tavata jos olisin parantumattomasti sairas ja tietäisin kuolevani.

Sitten katson tuota pientä ihmistä, joka tutkii maailmaa ja tuntee ne kaikki skaalat rakkaudesta vihaan, tykkäämisestä inhoamiseen, ilosta suruun ja näyttää ne avoimesti. Hänellä on ympärillään ihmisiä, joille on turvallista näyttää tunteensa. Uuden ihmisen kohdatessaan hänellä on suojamuuri päällä ehkä noin 15 minuuttia ja sen jälkeen jo voidaan täysillä mennä ja leikkiä ja nauttia yhdessä. Ikävien ihmisten kanssa hän ei halua olla tekemisissä, ja hän osaa ja uskaltaa ne ikävät ihmiset nimetä miettimättä.

Aikuisten maailma on tietenkin lasten maailmaa mutkikkaampi, mutta jotain oppia siitä voi ottaa. Kaiken, mikä ei anna mitään, voi poistaa. Ihmissuhteet, jotka eivät merkitse mitään tai joista pahimmassa tapauksessa saa pelkkää huonoa, voi lopettaa. Lähimmäistään voi opetella myös rakastamaan kuin itseään. On hyvä hieman tutkia toista ennen kuin tähän luottaa, mutta jokaista siirtoa ei tarvitse ennalta miettiä. Jokapäiväisessä kanssakäymisessä on ok sanoa, että olet minulle tärkeä, vaikka kyse olisi esimerkiksi ystävästä. Tarve tuntea on ihmiselle ominainen.

Niin hyvillä kuin huonoillakin tunteilla on tarkoitus, sekä lapselle että aikuiselle. Ne ohjaavat valintojamme ja vievät meitä kohti elämän antoisimpia asioita. Asioiden tunteminen ja tunteiden näyttäminen on paljon tärkeämpää, kuin haavoittumisen jatkuva varominen. Kun annat, ei välttämättä tarkoita, että saat, mutta tuolloin vika ei ole siinä, kuka alunperin antoi. Silloin on ok olla rehellinen itselleen ja tälle toiselle. Kaikkien maailmat eivät voi kohdata eivätkä sydämet lyödä samaan tahtiin, mutta jossain on varmasti joku toinen, jonka kanssa lähentyä ja nauttia yhdessäolosta täysin rinnoin. Nauttia, välittää, olla läsnä. Ei siksi, että on pakko, vaan siksi, että haluaa. Ja ne kaikkein tärkeimmät, ne pidetään niin lähellä, ettei tunteet heitä kohtaan jää missään vaiheessa epäselviksi.

<3: Tanja

Ps. Haluan omistaa kirjoituksen yhdelle tärkeimmälle ystävälleni, jonka meinasin vuosia sitten menettää, mutta sain lahjana takaisin. Olen oppinut sinulta niin paljon tunteista ja tuntemisesta, kiitos <3

0

Vastaa