Suru on kunniavieras

Surua sydämen täydeltä

Maaliskuun keskiviikkoisena iltana (2020) menimme koirani Hugon kanssa eläinlääkäriin ontumisen takia. Olin jo vuorokausia aiemmin itkenyt yhdessä koirani kanssa (luulen, että koirakin tiesi totuuden) mahdollista luopumisen tuskaa. Joku vaisto sanoi, että tämä voi olla viimeinen ontuminen. En tietenkään halunnut sitä kuitenkaan vielä silloin uskoa, sillä olihan kyseessä vasta alle 2-vuotias koira. Yhtäkkiä se kuitenkin makasi rauhoitettuna lattialla, eikä mitään ollut tehtävissä. Alle kaksivuotias koirani täytyi lopettaa, koska sen tulevista elinpäivistä olisi ollut odotettavissa silkkaa kärsimystä.

Olen koonnut tätä tekstiä sieltä maaliskuusta asti, enkä vieläkään voi kirjoittaa sitä loppuun kyynelehtimättä. Menetin parhaan ystävän. Olennon, jonka kanssa tunsin yhteenkuuluvuutta. Koiran, joka olisi hetkeäkään empimättä puolustanut minua tarpeen vaatiessa. Välillä luulin sen ymmärtävän jopa puhetta ja lukevan ajatuksiani.

Pitkään sohva tuntui tyhjältä. Kukaan ei myöskään jaa kanssani tyynyäni enää. Hugolla oli tapana iltaisin odottaa, että menen nukkumaan ja tulla sitten viereen. Se painoi märän kaulansa minun rintakehälleni ja nosti tassunsa mahani päälle, otti ikäänkuin kainaloon. Kuorsauksellaan se nukutti minut ja siirtyi vasta sen jälkeen lattialle nukkumaan sänkyni viereen. Aamuisin se oli yhtä uninen kuin minäkin ja nousi tarpeilleen vasta kun oli pakko. Iltaa kohti kierrokset kiihtyivät. Menimme illat pitkin metsiä kahdestaan tai kavereiden kanssa.

Thomakselle se oli korvaamaton kasvun tuki. Mitään pelkäämättömänä esimerkki-kansalaisena se auttoi pikkuveljensä elämän alkuun. Ne nukkuivat päiväunia vierekkäin eteisen lattialla, painivat aamulla pihalla, hotkivat kilpaa ruokansa. Meni päiviä, että Thomas koskikaan ruokaansa sen jälkeen, kun Hugo lähti viimeiselle matkalleen.

Hugon pikkuveli Thomas pentuna <3

Kukaan toinen koira ei koskaan voi ottaa Hugon paikkaa elämässäni, enkä varmasti löydä mistään samanlaista koirapersoonaa. Surutyötä on tullut tehtyä pitkään ja hartaasti. Olen ajatellut tähän asti aina, että Jenni Vartiaisen ”suru on kunniavieras” -biisin sisältö on mieletön. Tähän tilanteeseen se ei kuitenkaan sovi ollenkaan. Lemmikin menettämisestä ei koskaan löydy sitä ”parempaa huomista”. Kyllähän se pahin terä menttämisen aiheuttamalta kivulta menee ohi ja aina voi ajatella, että koiralla on nyt hyvä olla. Mutta ei tästä mitään voi itse oppia, enkä löydä aiheesta mitään, en kerrassaan mitään positiivista vieläkään.

Seuraava suuri suru minua kohtasi joulun jälkeen. Poliisit odottivat kotona. Isi oli kuollut yhtäkkiä. Ainoana omaisena olen siitä asti järjestellyt hautajaisia, papereita ja raha-asioita. Kolme ensimmäistä päivää itkin huutoitkua sohvalla peiton alla. Asian prosessoiminen on aivan täysin kesken. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Tunsin kuitenkin ihan mieletöntä helpotusta siitä, että tulin palanneeksi töihin jo reilu viikko isän kuoleman jälkeen. Työmatkalla radiosta tuli hyvää musiikkia ja koin hetkellisen ahaa-elämyksen: mulla on edelleen mun oma elämä olemassa. Kylmä, harmaa ankeuttaja vei kuitenkin tuon tunteen jo hetken päästä mennessään ja palasin takaisin ”mikään ei tunnu miltään” -tilaan.

Monet ovat jakaneet omia menetyksiäni kanssani kun olen tästä asiasta puhunut. Se on tuonut lohtua, mutta myös kirkastanut ajatuksen sille, että meistä kukaan ei oikeasti voi tietää, miltä jostakusta toisesta tuntuu. Voi olla kokenut saman, esimerkiksi menettänyt isän tai lemmikin tai mitä vain, mutta silti ne tilanteet ovat jokaiselle uniikkeja. Tajusin itsestäni myös sen, että en ole kylmä ja tunteeton ihminen, aiemmat kokemukset elämässä vain eivät ehkä ole kolahtaneet ihan näin. Meillä jokaisella on omat kipupisteemme, eivätkä kaikki vastoinkäymiset osu aina niihin. Se, ettei jotain asiaa itke, ei tarkoitakaan kykenemättömyyttä itkeä jotain toista asiaa.

Yksi asia kaikessa lohduttaa kuitenkin.

Kuolema on usein helpotus sille, joka lähtee.

<3: Tanja

3

Tällä artikkelilla on 2 kommenttia

  1. Roosa

    Mäkin menetin koirani melkein vuosi sitten, mutta en ole jaksanut asiasta edes kirjoittaa tai mainita jokaiselle <3

    1. tanjaraty

      Mikä siun koiralle Roosa tuli? Vastaat jos haluat 🙂 Voimia <3 niin se vaan menee et toiset tykkää kaikille heti sanoa ja toiset pitää sisällään, onneksi surutyölle ei oo sääntöjä 🙂 <3

Vastaa