Sokea omalle koolleen

 

Sokea omalle koolleen

Kuvat: Satu Laaninen

Mun oli tarkoitus kirjoittaa tänään teksti I love me -messuista, mutta aamun vaakakäynti (ensimmäinen sitten yli vuoteen) sai aikaan valtavan inspiraation vaihtaa aihetta.

tanja räty

Olen ollut elämäni aikana lihava ja laiha ja ihan kaikkea siltä väliltä. Sellanen perus jojo-laihduttaja, jollaisena en tosin ole itseäni koskaan pitänyt. Lihominen ja laihtuminen on mennyt suurinpiirtein synkassa raskauksien kanssa, enkä ole mieltänyt koskaan lihoneeni esimerkiksi omien elämäntapojeni takia. Lopultahan se on ihan sama, mikä tähän jojottamiseen on johtanut – elämäntavat vai raskaudet ja niiden mukanaan tuomat muutokset elämäntapoihin – yhtäkaikki kroppa on tehnyt +/- 30kg painonvaihtelua monet kerrat. Jokainen lihominen ja laihtuminen on kuormittanut niin psyykettä kuin kroppaakin ja muistan taatusti ulkoa ihan joka ainoan dieetin tuntemukset niin elävästi, että voisin kirjoittaa kirjan pelkästään niistä tuntemuksista. Yksi teema nousee kuitenkin ylitse muiden ja se on sokeus omalle koolle.

Vuonna 2013 olin elämäni laihimmassa kunnossa. Painoin 46kg ja käytin XXS ja XS koon vaatteita. Muistan elävästi, kun tilasin postimyynnistä housuja. Meinasin tilata tuumakoon 29 tai 30, mutta päädyin kuitenkin ennen tilaamista mittaamaan itseäni ja vertaamaan kokotaulukkoon. Lantion mittani oli pienimmän tuumakoon alapuolella ja meinasin pudottaa silmät päästäni. Tilasin sitten kuitenkin varmuuden vuoksi kokoa isommat housut, koska en uskonut noita mittoja todeksi. Lopulta käytin noita kyseisiä kokoa isompia housuja vielä kolmannen raskauden puolivälissäkin.

Ollaan oltu työkaverini kanssa dieetillä nyt jo reilu kuukausi. Olo on kohentunut kummasti ja varmuudella olen myös hoikistunut. Olin päättänyt, että en käy vaakassa koko projektin aikana, koska se aiheuttaa aivan turhaa painon kyttäämistä ja taantumavaiheissa liikaa paineita. Tänään olo oli ihan superhyvä ja tuntuu, että kroppa toimii juuri niinkuin sen pitääkin, paino putoaa ja fiilis on kohdallaan. Yksi hetkellisen hurmion tuoma aivopieru ja huomasin seisovani vaakalla. En olevinaan hämärässä huoneessa ensin nähnyt paljonko vaaka näyttää, joten siirsin sitä ja mittasin uudelleen. Voi jumalauta, uskomattomat lukemat.

Olisin tottakai voinut muuttua tuossa sekunnissa sotanorsuksi ja paisua peilin edessä suorastaan silmissä vain koska tiesin nyt totuuden. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ajattelin ensimmäisenä, miten en ole tätä aikaisemmin tajunnut?

Nyt jos tilaan housuja, en todellakaan tilaa tuumakokoa 25. En silti missään maailman tapauksessa olisi voinut kuvitellakaan, että painan tällä hetkellä enemmän kuin kolmannen raskauden lopussa ollessani viimeisillään! Kyllä – olin jo kerran lähes pudottanut nuo raskauskilot, kunnes elämä puuttui peliin ja omasta itsestä huolehtiminen jäi taka-alalle. Liikunta loppui – ja niin kamalalta kuin se tuntuukin tähän kirjoittaa – se vaihtui jatkuviin kotitöihin, siivouspäivän kruunaavaan viinipulloon, loman kruunaaviin hetkiin ystävien kanssa, yöllisiin sometuokioihin, ruuan korvaaviin sämpylöihin, miljoonaan eri projektiin, siivoukseen, koiranharjaukseen, kissanristiäisiin ja ties mihin jonninjoutavaan. Yhtäkkiä aivan huomaamatta en mahtunut kuin collarihousuihin ja mieheni t-paitaan. Mutta en silti tajunnut, että olen oikeasti nyt ylittänyt kaikki omat rajani ja lihonut näin paljon.

Niin kroppani kuin maailmankatsomukseni on muuttunut paljon vuodesta 2013. En enää koe minkäänlaista tarvetta valvoa senttejäni. Aamut eivät ala makkaroiden puristelulla peilin edessä, enkä saa kriisiä jos syön herkkuja. Olen muuttunut henkisesti niin vahvaksi, että kestän elämää vaikka sitten tarvittaessa lihavana. Olen päässyt yli siitä nuoruuden identiteetistä, jossa olin jotain vasta sitten, kun olin riittävän pienikokoinen. En tavoittele enää sellaista laihuutta, jossa päivä paistaa mahasta läpi, eikä minun todellakaan tarvitse näyttää yhtään miltään kenenkään muun takia. Se on lopulta paljon suurempi onni, kuin painaa 46 kiloa ja käyttää tuumakoon 25 farkkuja. Hämmästelen kuitenkin sitä, miten on mahdollista venyä ja kutistua äärilaidasta toiseen tajuamatta omaa tilannettaan ilman jotakin herätystä. Viimeksi pienikokoisena herätykseni oli postimyyntisivujen mittataulukko, tällä  kertaa herätyksenäni toimi oma poikani saunanlauteilla.

I love me -messuilla Nanna Karalahti puhui siitä, kuinka tyytyväisyys omaa itseään kohtaan määrittelee myös tapaamme kohdata elämämme muut ihmiset. Itsensä laiminlyöminen sen verukkeella, että haluaa antaa kaiken aikansa kaikille muille, ei toisin sanoen kannata. Voin omasta kokemuksesta sanoa, että kokeiltu on – ei kannata. Olen mennyt tässäkin asiassa äärilaidasta toiseen. Viimeisen vuoden aikana olen halunnut ensin pestä pyykit, tehdä ruuan, pedata puhtaaksi sängyt, käyttää koiran, pestä vessan, imuroida, tiskata, käydä kaupassa ja käydä töissä ennen kuin huolehdin omasta jaksamisestani. Kuitenkin samaan aikaan olen huomannut haastavani riitaa pikkujutuista, ärsyyntyväni siitä jos minulta kysytään päiväohjelmaani, hermostuvani siitä jos roskapussi on viemättä, saavani suorastaan raivarit jos asiat eivät mene siten kuin itse haluan.

Tästä lähtien menen ensin salille, ja laitan sen jälkeen asiat tärkeysjärjestykseen.

Mutta tiedän myös, että tämä opetus on tullut tarpeeseen. Ilman tätä ”hyvinvointini” olisi vaatinut mittarikseen mittanauhaa, vaakaa ja vertailukuvia. Olisin jatkanut tätä äärilaidasta toiseen menemistä – joko täysin ilman raameja ja sääntöjä olemista, tai niiden överitarkkaa noudattamista. Herätykseni olkoon lopullinen, nyt tästä on aika tulla lopultakin elämäntapa. Tapa, joka mukautuu arkeen ja elämään – ei niin päin, että uhraan sille koko elämäni ja sen jälkeen taas vuosiksi unohdan koko kuntosalin vain koska en pysty muuttamaan elämääni sopimaan saliohjelmani sääntöihin. Jos en koskaan itse tajuakaan kokoani, niin onko sillä lopulta mitään merkitystäkään, sillä ei se minua ihmisenä muuta lopulta millään tavalla. Oma hyvä olo ratkaiskoon.

 

<3: Tanja

6

Tällä artikkelilla on 2 kommenttia

  1. Noora

    Voi mikä kirjoitus ❤️
    Kylmät väreet meni, sillä mä painotan aina elämäntapa remontin starttaaville, että se ei ole mikä hetkellinen hurmos vaan tee siitä tapa ja anna mennä!
    Tanja sä tuut onnistumaan tossa asenteesi on kohdallaan ja jos ikuna koskaan tarviit vertaistukea juu know who the call ❤️

    1. tanjaraty

      Voi kiitos ihana 🥰💕 mun on pitänyt toi asia tajuta ihan itse, VAIKKA lukuisia treinereitä on mun matkassa kulkenut. Oon ehkä itse saanut heidänkin päänsä pyörälle sanomalla että tehdään nyt hetkellisesti helvetin kovasti duunia että sit voidaan himmata kun tavoite on saavutettu. Yllättäen koskaan ei sinne tavoitteeseen oo tullut päästyä, koska resurssit on loppuneet ennen maalia. Mun ongelma on ollut kaikilla elämän osa-alueilla joko-tai meininki. 🙁 jospa sitä nyt, vahingosta viisastuneena… 🙂

Vastaa