Rajat on rakkautta – myös itseä kohtaan

Rajat(on) aikuisuus

Kävin kesäkuussa käsileikkauksessa. Vaikka toimenpide oli periaatteessa aika pieni, ja sillä oli dramaattiset seuraukset omalle henkiselle kasvulleni. Aikuisuuden rajattomuus ja omien rajojen asettaminen sekä itselleen että muille, ovat olleet minulta hukassa. Niin hukassa, että etsin omat rajat nyt vaikka väkisin, vaikeimman kautta.

Kuva: www.tkfotografi.com

Täys stoppi, joka muutti elämää

Käsileikkauksen jälkeen olin kipulääkepöllyssä, pahoinvoiva ja tärisevä. Leikkauksesta kotiin -systeemi on kyllä suorastaan upea sairaalahoitopäiviä vähentävä juttu, mutta kotiuduttuani noin 20min sen jälkeen kun olin pyörtynyt heräämön päiväsaliin, tunsin lähinnä aivan jäätävää katkeruutta. Syytin systeemiä siitä, että olin kotona siinä kunnossa ja pelkäsin kuollakseni, että se sama leikkauksen jälkeinen kipu iskee uudelleen. Olin päättänyt ottaa yhteyttä heräämön esimieheen kertoakseni tuntemukseni.

Toivuttuani kuitenkin tajusin, että minunhan olisi itse pitänyt avata suuni ja sanoa, etten ole kotikuntoinen. Olisin toivonut, että sen havainnon olisi hoitaja tehnyt puolestani, mutta kun hän ei tehnyt, minun olisi pitänyt itse pitää puoleni. Ja kuinka monta kertaa elämässä muutenkin on tullut annettua periksi edes yrittämättä. Oltua hiljaa ja tyydyttyä ”kohtaloonsa”.

Siinä minä sitten makasin, pää tyynyssä sotkuisissa lakanoissa koittaen oksentelevana olla huolissaan olleelle perheelle läsnä. Lasten läsnäolossa ei ollut mitään vikaa, mutta esimerkiksi piippaava puhelin otti päähän, ja sen osalta tein ensimmäisen rajan pitkään aikaan. Laitoin lentotilan päälle, enkä vastannut viesteihin tai puheluihin enää loppupäivänä. Se tuntui todella hyvältä ja helpottavalta. Olin kerrankin ansainnut sen.

Leikkauksesta toipuminen alkoi onneksi tosi nopeasti. Kipu ei palannut enää samanlaisena kuin heti toimenpiteen jälkeen, mutta tarvitsin silti ihan toiminnallisuuden vuoksi apua esimerkiksi suihkuun. Autolla en pystynyt heti ajamaan ja eihän leikattu käsi nyt vaikkapa arjen askareissa samalla tavalla toiminut heti kuin leikkaamaton. Otti päähän, kun pyysin apua, enkä välttämättä sitä saanut – tai en ainakaan omilla ehdoillani. Oli perseestä olla kenenkään armoilla (hassua että koen näin, vaikken millään tavalla täysin invalidisoitunut ollutkaan).

Vietettyäni pitkät kaksi viikkoa kotona neljän seinän sisällä, olin henkisesti täysin loppu. Olin tajunnut sen, miten paljon minulle oli työt, ystävät, omat menot antaneet ja pitäneet päätä kasassa. Vaikka minulla olisi ollut nyt aikaa tihnehtiä pikkujuttuja kotona, luovutin ja rimpuilin typerässä mielentilassani. Aloitin jotain pikkujuttuja, kuten pyykkien lajittelua tajuten kuitenkin hetken päästä, etten saa tehtyä mitään loppuun. Keskittymiskyky ei riittänyt ja tuntui, että happi loppuisi. Purskahtelin itkuun kesken arkisten juttujen.

Kuva: www.tkfotografi.com

Pakomatkalla

Pakomatka omasta elämästä oli nyt pysäytetty, eikä paluuta entiseen enää ollut. Pari kertaa join suoraan sanottuna tukevat humalat, joista seurasi yllättäviä purkauksia. Asioita, jotka olivat taka-raivossani kyteneet jo kauan, mutten ollut uskaltanut niitä ääneen sanoa. Oli pakko todeta, etteivät asiat voi jatkua näin. Olin ollut liian kiltti ja joustava liian pitkään. Tunsin syyllisyyttä aivan kaikesta, aivan kaikesta. Mikään ei riittänyt (minulle itselleni ainakaan). Olin ajautunut johonkin syyllisyyden kierteeseen, jossa halusin olla kaikille kaikkea. Omassa elämässäni sekään ei riittänyt: en onnistunut missään ja kaikkialle minne katsoin, näin ahistusta, harmautta, riittämättömyyttä. En pystynyt enää jatkamaan niin, vaan tein omat ratkaisuni. Vaikka tiesin koko ajan, että tulevaisuudessa tekisin omat valintani oma hyvinvointi edellä eikä se tulisi missään tapauksessa miellyttämään enää kaikkia ihmisiä ympärilläni, jokin voima sai minut vain jatkamaan.

Ajatella, että ihminen kykenee hukuttamaan omat tarpeet, tahdon, toiveet, tunteet – kaiken – jonnekin, ja silti selviämään elämässä eteenpäin muilla osa-alueilla.

Rajat on nyt vedetty ja pakomatka päättynyt. Olo on helpottunut. Taakse jää paitsi sumuisia vuosia ja onnellisia hetkiä, mutta koskaan enää en aio hukata itseäni. Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia. Minulla on oikeus häpeämättä sanoa, mitä mieltä olen. Minulla on oikeus kieltäytyä, levätä ja tehdä valintoja oman itseni näkökulmasta tuntematta niistä huonoa omaatuntoa. Tällä hetkellä minulla on järkyttävän suuri tarve nähdä, mitä voin elämässä vielä saavuttaa: tajusin nimittäin, että minullahan on vielä joka ainut ovi auki ja ennätän tehdä mitä tahansa haluan.

 

”Mun on aika olla se kuka mä oon, ilman häpeää” -Erika Vikman

Kuva: www.tkfotgrafi.com

 

<3: Tanja

 

2

Vastaa