Kun vuorokauden tunnit eivät riitä

Entä jos en olekaan enää koskaan virkeä?

Huomaan painivani joka ainoa kesäkuu tämän saman ongelman kanssa. Koululaiset jäävät kotiin, mutta omat työt jatkuvat. Arki mullistuu täysin, sillä ruokaa laitetaan tuplaten ja sitä saa selkä vääränä kantaa kaupasta. Vaikka lapseni ovat jo sen verran isoja, että he kykenee itsekin helppoja ruokia tekemään, niin kyllä uudenlaista suunnittelua silti tarvitaan arjen rullaamiseksi. Näinä hetkinä mietin aina, että voisinpa tehdä töitä kotoa käsin. Ehkä en kuitenkaan aivan tiedä, mitä tämä toive tarkottaisi. Luultavasti työt jäisivät tekemättä ja olisin 24/7 kiinni kodin asioissa.

Koronasta johtunut etäkoulu-ajanjakso pisti oman ajankäyttöni täysin uusiksi. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta kerron taas – kaipaan omaa tilaa aika paljon. Rakastan äitiyttä ja perhettä, mutta en pysty hengittämään jos ihollani on koko ajan joku. Elämän muututtua radikaalisti maaliskuussa suorittamispainotteiseksi velvollisuuksen hoitamiseksi, olen minä siellä sen kaiken taustalla hiljentynyt. Päälläni on ikäänkuin raskas peitto. Olen väsynyt, kierroksilla ja tällä hetkellä en jaksa kapinoida sitä vastaan, vaan koitan lähinnä selviytyä. Olen aikuisikäni ajatellut olevani aivan täydellisen uupumaton, mutta pikkuhiljaa mieltäni on alkanut nakertaa pelko siitä, entä jos en olekaan enää koskaan virkeä.

Lapset herättivät minut tässä eräänä aamuna puoli kymmeneltä. En olisi millään jaksanut nousta vielä ja pohdin ääneen, että koskahan tämä väsymys helpottaa. Tyttäreni 11v vastasi tähän ”varmaan sitten haudassa”.

Näen joka yö kauhean sekavia ja pysäyttäviä unia, joihin herään, enkä saa enää unta. Herätessäni en tiedä onko yö vai päivä ja olenko kenties nukkunut pommiin.

Kun kirjoitan nämä ajatukset ylös, alan kuulostaa todella stressaantuneelta. En kuitenkaan koe, että mieleni olisi millään tavalla matala. On hetkiä, kun väsymys aiheuttaa surullisuuden tunnetta. Ja todellakin olen väsynyt. Kaipaan sitä tunnetta, että edes joku osa elämässäni olisi itseni hallittavissa. Kaipaan lankoja omiin käsiini. Sitä tunnetta, että elämänhallinta on kunnossa ja asiat järjestyksessä. Nyt puolikas omaisuudestani on auton takapenkillä, enkä löydä etsiessäni edes ponnareita. Päivät ja kuukaudet vyöryvät hirveällä vauhdilla ohi ja pyörin kuperkeikkaa heittäen mukana huomaten, etten parhaimmallakaan nopeudellani pysy tahdissa mukana.

Jotain pitäisi tehdä. Mutta mitä?

<3: Tanja

3

This Post Has 2 Comments

  1. Kati

    Mä en sun perhetilannetta tiedä, mutta jos perheessä on isä/mies, niin kyllä hän voi tehdä ruokaa ja käydä kaupassa siinä missä sinäkin.
    Samoin viedä lapsia harrastuksiin, jolloin sinä saat levätä.
    Meillä isä hoitaa taloutta ja kotia siinä missä minäkin.
    Hän on parempi tiskakoneen käyttäjä ja pyykin viikkaaja kuin minä. Ruuan laittaa se joka ensin kotona. Vapaapäivinä mies tekee aamiaisen, jotta minä saan huokaista.

    1. tanjaraty

      Oi kyllä, kahdelle riittää kyllä hommia. Haasteena meillä varmasti minun (ajoittain sietämättömän) raskas kolmivuorotyö, kolme eri-ikäistä lasta joilla kaikilla omat tarpeet. Suo siellä vetelä täällä, melkoista tasapainoilua tällä hetkellä. ”Lepohetket” tulee usein käytettyä – yllätys yllätys – kotitöihin, kun ne kerrankin saa silloin luistamaan paremmin. Mutta sitähän se meidän kaikkien elämä on, enemmän ja vähemmän ruuhkaista ja kiireistä. Itselläni on myös paha tapa haalia kaikenlaista extratekemistä itselleni kodin ulkopuoleltakin 😀

Vastaa

Close Menu