Kolmenkympin kriisi + YLE:n haastattelu

Kolmenkympin kriisi on syvältä

Postaus on julkaistu alunperin blogissani 26.3.2019, jolloin kolmenkympin kriisi oli pahimmillaan. Julkaisen sen nyt uudelleen Ylen minusta tekemän haastattelun yhteydessä. Tässä linkki Yle Areenan haastatteluun

 

KOLMENKYMPIN KRIISI ON SIELTÄ MINNE EI PÄIVÄ PAISTA

Kolmenkympin kriisi oli mun mielestä aiemmin vain urbaani legenda. Ajattelin, ettei mikään mahti maailmassa voisi mitenkään sekoittaa ihmistä sillä tavalla, että hän alkaa tehdä hulluuksia ilman omaa vaikutusvaltaa. Ajattelin sen olevan tekosyy vaihtaa työtä, alkaa downshiftaamaan, erota tai what ever. Eihän kukaan järjellinen olento pysty selittämään sitä, miksi vaikka irtisanoo itsensä vakituisesta työstä. Teko vaatii selityksen, jollaisen kolmenkympin kriisi antaa. Ajattelin parikymppisenä, että mikään elämässä ei ole liian kamalaa kestettäväksi, mutta toiset eivät vaan halua kestää ja alkavat kriiseillä. Kunnes nyt melkein kolmekymppisenä tajusin, että tuo kriisi onkin totta. Että eihän minunkaan ole mikään pakko kestää mitään. Maailma on täynnä vaihtoehtoja.

*Postauksen kuvat: Milla Hakkarainen

kolmenkympin kriisi

Jos kolmenkympin kriisissä silmät vaikka avautuukin, niin samaan aikaan iskee valinnanvaikeus. Ikäänkuin olisi jossain salaattibaarissa, eikä millään pystyisi päättämään ottaako kanaa vai tonnikalaa. Molempia ei voi mitenkään valita, koska ne ei vaan sovi yhteen. Sitä tajuaa, että vaihtoehtoja on ihan sikana, mutta ne eivät tue toisiaan, eivätkä vaan kuulu samaan pakettiin. Entä jos valitsee väärin? Lopulta ei enää osaa päättää ollenkaan ja saattaa hätäpäissään napata sen tutun ja turvallisen, ihan vain siksi koska ei uskalla ottaa riskejä.

Tonnikalan ja kanan välillä riski on suuruusluokassaan minimaalinen. Tai miten sen nyt ottaa, voihan se pilalle mennyt lounaskin olla yhden sortin kriisi, mutta uusi lounas syödään joka päivä. Isommissa kokonaisuuksissa joutuu miettimään, mitä ovia uskaltaa lyödä lopullisesti kiinni ja mitä ei. Riskinoton pelko on ainakin omalla kohdallani niin iso, että olen tällä hetkellä halvaantuneena paikalleni. En uskalla tehdä mitään valintoja. Karrikoidusti voisi sanoa, että elämä on riittävän huonoa jo valmiiksi ilman yhtään lisä-huononnusta. En tietenkään pidä elämääni oikeasti huonona, mutta en kaipaa siihen myöskään lisää haasteita.

IKÄ ON VAIN NUMERO? NO EI OLE!

Tunnen olevani välillä ihan täysi fossiili. Tunnen, että jos haluan vielä elää jotain toisenlaista elämää, niin minun pitäisi tehdä se valinta juuri nyt. Vuoden päästä voi olla jo myöhäistä. Sekin voi olla ihan mahdollista, emmehän päätä päivistämme itse. Jos nyt kuitenkin oletetaan, että elämää on jäljellä noin kaksi kolmasosaa, niin tämä myöhästymisen tunne järjellä ajateltuna on ihan kummallinen. Ikäänkuin rypistyisin vuoden päästä viisikymppiseksi ja olisin täysin kelvoton mihinkään. Järkipuhe ei kuitenkaan auta, sillä ajatus vaikka neljänkymmenen vuoden iästä on täydellisen lohduton. 

Joku pohjaton surullisuuden tunne nostaa päätään aina hiljaisina hetkinä, vaikken oikeasti voi olla millään tavalla onneton. Nimeän sen tunteen kolmenkympin kriisiksi, ja odotan kuumeisesti sen poismenoa. Odotan sitä, että ikä alkaisi olla taas numero. Ennen kaikkea odotan sitä, että voisin ainaisen tuuliajon sijaan pysähtyä paikalleni ja lakata näkemästä miljoonia vaihtoehtoja ympärilläni. Miksi en vaan voi nousta aamulla levollisena, juoda aamukahvia ja ajaa tyytyväisenä töihin miettimättä jokaisen radiosta tulevan biisin sanomaa ja kaivelemalla sieluni syövereistä ikävää, jonka kohdetta en itsekään tiedä. Tuo tunne ajaa minut miettimään liian syvällisiä ja etsimään hetken päästä ratkaisua tämän selittämättömän fiiliksen muuttamiseksi. Ihan hullua vai mitä!

Kolmenkympin kriisi on kuulema pahin heillä, joilla ei ole elämälle suuntaa. Artikkelissa puhutaan opintonsa lopettavista nuorista. Entä kun on alle 30, tehnyt lapset, hankkinut talon, koiran ja farmariauton ja sen ”unelmaduunin”. Kyllä pitäisi olla selkeä suunta elämälle, nimittäin maksaa talo omaksi ja tehdä natisematta työnsä niin hyvin kuin pystyy. Ei tässä nyt oikein ole kriiseille sijaa. Vai yrittääkö tämä kriisi sittenkin kertoa mulle jotain ja ajaa lopulta väkisin johonkin radikaaliin ratkaisuun? Voihan kriisi.

Onneksi esi-teinin tyttäreni kaverit olivat vielä hetki sitten sanoneet koulussa tytölleni, että

”Ella, sun äitis on ihan teini”.

Kiitos, otan tämän isona kohteliaisuutena. 😀

 

0

Vastaa