Jos treffailisin, miten kuvailisin itseäni?

Rehellinen minä-kuvaus

Mulla oli monta päivää olo, ettei mulla ole yhtään mitään sanottavaa kenellekään. Aloitin monta postausta eri teemoilla, mutta yhteenkään ei tullut muutamaa riviä enempää tekstiä. Yritin viimeistellä keskeneräisiä postauksia, mutta ne tuntuivat senkin jälkeen keskeneräisiltä edelleen, joten en julkaissut kerrassa yhtään mitään. Pahoittelen mediahiljaisuutta! Myöhään viimeyönä kävin hädissäni katsomassa blogini analytiikkaa, ilmeisesti jonkun tilapäisen hetkellisen sisäisen sadomasokistini innoittamana. Ajattelin, että lukijakato on käynyt muutaman päivän aikana (tuntui muuten pieneltä ikuisuudelta nuo päivät). Mutta ei – uusia lukijoita on tullut ihan mielettömän paljon ja se antoi minulle juuri sen pienen, tarvittavan fiiliksen muutoksen. Syttyi halu kirjoittaa, tehdä tätä täysillä. Mulle jokainen lukija on merkityksellinen ja tärkeä! Tänään en täysillä tekemisestä huolimatta hakukoneoptimoi tai kirjoita oppikirjamaista faktaa, vaan haluan pitkästä aikaa kirjoittaa täysin fiilispohjalta. Vaikken ”minä minä” -sepostuksesta yleensä tykkääkään, niin nyt seuraa leikkimielinen sepostus siitä, miten kuvailisin itseäni uudelle tuttavuudelle. Ihan hauska teema ihmiselle, joka kolmenkympin ikään mennessä ei ole koskaan käynyt missään oikeilla treffeillä 😀

Kuvat: Milla Hakkarainen

tanja räty

Millainen ihminen minä olen?

Hetkeen tarttuminen on mun hektisessä monen virityksen elossani omasta mielestäni mun suurin ja paras piirteeni. Kannan satasella vastuuta kaikista muista, mutta kun hetki on sopiva omille tarpeille, toteutan niitä ihan satalasissa. Kesäyössä paljain jaloin kirmaaminen, äiti-roolin viskaaminen taka-alalle, kaiken vastuun ja pakon unohtaminen säännöllisin väliajoin antaa mulle niin paljon voimaa, että uskon taas voivani siirtää vaikka vuoret tieltäni.

Olen pirskahteleva, niin hyvässä kuin pahassa. En pelkää sanoa mielipidettäni napakasti silmiin samalla tuijottaen. Toisaalta, kun rakastan, teen sen myös täysillä. Niin täysillä, että välillä sydän ottaa osumaa ja nuolen haavojani pitkään ja hartaasti.

Pidän itselleni tärkeiden ihmisten puolia vaikka oman parhaani uhalla. Persoonani on aivan väärissä käsissä joutuessaan julman ja kylmän hyväksikäyttäjän käsiin. Toisaalta, en onneksi ole kuitenkaan mikään totaalisen sinisilmäinen ihminen. Huomaessani, että alan tulla väärin kohdelluksi, kasaan kaiken sisuni hiljaisuudessa isoksi kasaksi ja lopulta kasan ollessa kyllin iso, mätän paskaa niskaan kahdella kädellä enkä lopeta, ennen kuin koko läjä on maan tasalle asti levitetty.

En tykkää luovuttaa. Ehdoton heikkouteni ollessaan samaan aikaan myös vahvuus, on periksiantamattomuuteni. Jos joskus joudunkin luovuttamaan pääsemättä päämäärään, teen sen suht voimakkaasti protestoiden.

Välillä on tullut tavoiteltua myös ihan vääriä asioita elämäänsä. Ne väärät ovet eivät vaan aukea minulle ikinä, mikä on uskomaton suoja ja onni. Uskon kohtaloon ja siihen, ettei mitään niin pahaa tapahdu, etteikö sitä kestäisi kantaa. Tuo usko horjuu välillä, ja usein aina siinä kohtaa, kun olen tekemässä vääriä valintoja. Osittain siksi tyydyn elämääni myös hieman keskinkertaisena. Kun asiat on hyvin, niin minun ei tarvitse tavoitella niiden muuttamista mahtaviksi. Aina vaan paremman ja enemmän tavoittelusta seuraa varmuudella mahalasku, tavalla tai toisella.

tanja räty

Rakastan hyvää huumoria, mutta piuhani ovat aivan perhanan pitkät. Saatan nauraa vitseille vasta sen jälkeen, kun muut jo kolmatta kertaa vaihtavat teemaa. ”Hymyile, niin ne luulee et sä tajusit” olikin mun mottoni jo vuosia. Elämä on kuitenkin opettanut hieman paikkaamaan tätä hidasta sytytystä sanavalmiutena, joten ihan spontaanisti voin täräyttää ultimaattisen nerokkaan vastaheiton toiselle, vaikken edes tajunnut, mistä puhutaan.

Sosiaalisuuteni on ylitsekumpuava, mutta todellisuudessa tarvitsen vastapainokseni täydellistä yksinäisyyttä. Voisin hyvin kuvitella itseni jonnekin Lapin erämaan mökkiin yksinäisyyteen. Nauttisin siitä suunnattomasti – kolme tuntia. Sen jälkeen ottaisin puhelimen kouraan ja kävisin kaikki ystävät läpi täydellisen uudestisyntyneenä. Yksinäisyyden hienous onkin varmasti vapaaehtoisuus. En oikeasti pärjäisi ilman kaikkia ihania ihmisiä ympärilläni.

Tutustun uusiin ihmisiin helposti. Minusta on mielenkiintoista ottaa selvää siitä, kuka kukakin on. Teen helposti ja nopeasti pienistä jutuista päätelmiä ihmisistä. Mulle tulee nopeasti ihan selkeä fiilis ihmisen mielenmaisemasta. On oikeasti tosi kiva osata lukea ihmisiä ympärillään, ja olisinkin varmasti ilman tätä intuitiotani vain puolikas siitä, kuka olen. Sydänystävikseni en kuitenkaan päästä ketä tahansa. Minulle riittää muutama läheinen ystävä, sillä kuten romanttisessakin mielessä, suhtaudun tärkeisiin ihmissuhteisiin leijonanaaraan tavoin. Okei, vertaus on vähän hupsu, enkä tarkoita äidillistä suhtautumista aikuisiin ihmisiin missään tapauksessa! Tarkoitan valppautta, ystävän parhaasta huolehtimista, oikeastaan myös ikävöintiä ja kaipausta. Tästä syystä en varmasti myöskään ole esimerkiksi se työpaikan rakastetuin persoona. En vaan jaa ympärilleni lämpöä enkä feromoneja kenelle tahansa.

Kun olen surullinen, käperryn itseeni ja minun on vaikea jakaa omia negatiivisia tunteita. En mielelläni puhu omista ongelmistani muille. Eiväthän ongelmat ratkea puhumalla, vaan tekemällä ja pohtimalla. Joskus huijaan itseänikin kääntämällä katseeni hyviin asioihin huonossa tilanteessa. Olisi ihan hienoa joskus päästä testaamaan henkistä kapasiteettiaan vaikkapa joissain todella askeettisissa oloissa. Oppisiko sitä repimään iloa vaikka kauniista koivun lehdistä, jos ympärillä ei olisi juurikaan muuta?

Olen ehdoton esteetikko, mutta en pysty elämään pelkästä materiasta. Vaadin kanssaihmisiltäni vastavuoroisuutta, lämpöä ja kiintymystä. Jos näitä ei tule, joudun perääntymään. Vaikka olen periksiantamaton, minulla ei ole mitään tarvetta hakata päätäni seinään vain ansaitakseni jonkun ihmisen huomion tai tykkäämisen. Ota tai jätä pätee tässä mielessä minuun, mutta valitsen silti loppuviimein itse, kenestä pidän. Sitten kun raja on rikottu, samaistun karvaisiin sukulaissieluihini eli newfoundlandinkoiriin olemalla lempeä, tunneälykäs, aina valmis iloitsemaan ja lohduttamaan sekä (lähes) aina valmis yhteiseen tekemiseen.

Suurpiirteisenä ihmisenä inhoan saivartelua ja sanamuotoihin takertumista. En voi käsittää sitä, että jollekin merkitsee mihin järjestykseen lusikat ja haarukat astianpesukoneessa laitetaan. Riittävän hyvä on monesti, no, riittävän hyvä. Kuitenkin niissä tärkeimmissä asioissa tarpeeksi on vain täydellinen.

Aitona, spontaanina ja elämänjanoisena ihmisenä en oikein ymmärrä ihmisiä, jotka heräävät joka ikinen aamu väärällä jalalla, flegmaattisina ja pahantuulisina. Minun onkin helpointa tulla toimeen sellaisten ihmisten kanssa, joissa on riittävää syvyyttä, mutta päällisin puolin kuitenkin sopivaa elämäniloa, kykyä heittäytyä ja lähteä mukaan hulluihin ideoihini.

<3: Tanja

3

This Post Has One Comment

  1. Milla

    Aivan ihana tää postaus, siut tunnistaa suoraan ja muutama asia tuli ns. Uutena miullekin! 😍😘 Aina ei tarvii olla niitä vinkki- tai muuten auttavia postauksia, persoona on se mikä kiinnostaa ja ihan tavalliset ajatukset. ✨ Ainakin itsellä nuo ovat suurimmassa osassa, kun rentoudun mielellään blogien parissa. 🤗

Vastaa

Close Menu