En usko enää satuihin

Elämä on ihan totisinta totta

Kuvat: Milla Hakkarainen

Olen varmaankin ollut jollain tavalla lapsi vielä viime kevääseen saakka. En uskonut, että mitään pahaa voisi tapahtua tai että juuri minun kohdalleni voisi sattua epärehellisiä ihmisiä. En uskonut kyynisyyteen, itsekkyyteen, väsymiseen, negatiivisuuteen – tai että itse tulisin koskaan sellaiseksi. Uskoin, että kuminauha voi venyä kuinka kireäksi hyvänsä repeämättä, kunhan vain oma mieli pysyy positiivisena. Kaikki olettamukseni elämästä ovat kuitenkin muuttuneet viimeisen reilun vuoden aikana. Ai jestas mikä vuosi! Mutta on kannattanut kestää, sillä juuri nyt olen aikuisempi – ja nöyrempi – kuin koskaan aiemmin.

Suorittaminen on ollut mulle aina se vahvin laji. Suorittamisen taakse on ollut hyvä kätkeä kaikki tunteet, läsnäolo ja hankalat asiat. Kun mikään ei tunnu miltään, ei mikään oikeasti tunnu miltään. Olen aina peittänyt pahan mieleni tarttumalla johonkin puuhaan – milloin puutarhanhoitoon, milloin siivoukseen tai salitreeniin. Mulle puhuttiin kyllä monenkin ihmisen voimalla siitä, kuinka ikävätkin asiat täytyy käsitellä. Haistattelin huilut kaikenmaailman prosessoinnille. Sanoin, että suren asiat omalla tavallani. Tapani oli siirtää ne vain maton alle. Ja tämä tapahtui oikein kivuttomasti ja luonnostaan.

Sillä on väliä, miten välittää..

En ole koskaan ollut sitä tyyppiä, joka ilman promillen humalaa puhuu kenellekään siitä, että on paha olla. Olen toivonut, etten ikinä sairastu niin pahoin, että jonkun tarvitsee hoivata minua. Olen tavallaan yltiöitsenäinen ihminen, jonka on vaikea päästää lähelleen ketään, ja vaikea vastaanottaa välittämistä. Vaikkapa ihmissuhteissa toiselta ihmiseltä tulevien välittämisen signaalit tulee olla niin suuria, että joku aistikkaampi persoona jo olisi tukehtua. Tämän voi toki käsittää väärinkin – en tarkoita, että mulle on sanottava sata kertaa päivässä ”rakastan sinua”, vaan se rakkauden tunne tulee olla aistittavissa kosketuksesta ja ihan vaan olemisesta. Sanoilla ei ole mitään merkitystä, ellei ne ole fiilistasolla koettavissa. Minun on aina ollut vaikea luottaa keneenkään, edes avioliitossa. Luottamukseni saavuttaminen vaatii jotain niin suurta tunnetta siitä, ettei tällä toisella ihmisellä missään tilanteessa ikinä olisi mitään tarkoitusta satuttaa minua. Kaikkein ominaisinta mulle on samaan aikaan ollut haalia ympärilleni pinnallisia ihmissuhteita. Sellaisia, joiden puuttumista ei välttämättä edes huomaisikaan. Samaan aikaan mulle on aina riittänyt muutama, koko elämän mittainen sydänystävä. Näin se tulee jatkossakin olemaan.

Olen itsekin ollut todella huono näyttämään tunteita.

Minulle on todella luontaista pitää huolta muista ihmisistä, niin kauan kun se pysyy pintapuolisena. Olen joutunut kamppailemaan jopa äitiydessä tämän asian kanssa – lapseni ovat nähneet vaan sen itsenäisen, omiin juttuihin keskittyvän äidin ja kuulleet ne negatiiviset asiat. Olen puhunut paljon positiivista, mutta vasta silmiin katsottuna ja kädestä puristaen nämä tunteet ovat menneet perille. Tämä todistaa minulle sen, että otan ja annan takaisin tunteita samalla tavalla, kylmästi. Hetkeen tarttuminen yhdessä kenenkään kanssa on ollut liian invasiivistä. Liian haavoittavaa. Olen viimeisen vuoden aikana oppinut, että näin sen pitääkin olla. On pakko antaa itsensä peliin, jos haluaa saada takaisin sitä, mitä itsekin tarvitsee. Matkan varrella on kuitenkin tullut tavattua kaikenlaisia ihmisiä. Hyviä ja pahoja, hyväsydämisiä ja ilkeitä. Osa on päässyt lähelle ja osan olen jättänyt varmuuden vuoksi kauaksi. Harmi vaan, että minun arviointikyky on pettänyt muutamankin kerran – on tullut jätettyä vääriä ihmisiä ulos ja ennen kaikkea päästettyä todella vääriä ihmisiä sisään. En ole aina luottanut omiin signaaleihin, vaan sulkenut ne pois mielestäni kuvitellen, että mielikuvitukseni haluaa kääntyä minua vastaan. Hullua, sanonpa vaan. Summasummarum, tulen jatkossa olemaan varovaisempi, kyynisempi ja skeptisempi luottamaan, mutta valmiiksi tutut ja turvalliset ihmiset aion pitää lähelläni ja lapsilleni haluan olla huomattavasti enemmän läsnäoleva äiti. Läsnäoleva, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.

 

Olen ajatellut aina, että elämä kantaa. Aion uskoa näin myös jatkossa, mutta olen korjannut lapsellista käsitystäni tuhkimotarinoista. Olen huomannut – kaikeksi järkytyksekseni – että ihmiset ihan oikeasti valehtelevat, voivat kääntää selkänsä tai vaikka kusettaa saadakseen sen mitä itse haluavat. Rakkaus, välittäminen ja ystävyys ei oikeasti ole mikään elämää suurempi voima, joka pelastaisi kaikki surkeimmatkin ihmiskohtalot. Mitään vuosituhannen rakkaustarinoita tai ritareita valkoisine ratsuineen ei ole olemassakaan. Yksikään onni ei ole täydellinen, vaan jokaiseen elämään kuuluu myös omat vaikeat aikansa. Joskus ne vaikeat ajat tuntuvat kestävän varsinaisen ikuisuuden. Mutta aina ne aikanaan loppuvat, onneksi. Jenni Vartiaisen ”suru on kunniavieras” on biisi niin täynnä sanomaa. Ihmisen kuuluukin välillä olla palasina, surullinen, menettää ja tehdä virheitä. Surun kautta sitä oppii, ettei satuja ole olemassakaan eikä niihin tarvitse uskoa. Ihan tavallinen elämä tavallisine asioineen on – ei vaan tarpeeksi – vaan juuri täydellistä.

tanja räty

 

<3: Tanja

3

This Post Has One Comment

  1. Oi mikä kirjoitus ❤️
    Ihmisten kylmyys häkellyttää välillä ihan totaallisesti 🙁

Vastaa

Close Menu