”Äiti, miten sulle on taas kasvanut tollanen läskimakkara”

”Äiti, miten sulle on taas kasvanut tollanen läskimakkara”

läskimakkara

Lasten kanssa saunassa

Makasin saunanlauteilla selällään, jalat seinällä. Yhtäkkiä 7-vuotias poikani suorastaan huudahti: ”ÄITI, miten sulle on TAAS kasvanut tuo läskimakkara!”

Repesin nauramaan, sillä poikani oli ihan oikeassa. Vastasin rehellisesti: ”äiti on käynyt liian vähän salilla.” Poika katsoi epäuskoisesti. ”Äiti, sä vaan syöt niin paljon.” Kyllä, totta sekin. Yritin vielä selittää: ”äitillepä kasvaa aina läskimakkara heti kun äiti ei käy salilla.” Poika tuijotti silmiin ja vaihtoi aihetta: ”äiti, arvaa mikä eläin?” Mielessäni ajattelin, että varmaan valas, mutta onneksi arvoitus jatkui näin: ”se asuu aavikolla.”

Löylyt ja keskustelut jatkuivat, kuin mitään ei olisi koskaan puhuttukaan. Kuopus 4v. kävi suihkussa jäähyllä, ja tuli takaisin märän keittiöpyyhkeen kanssa. Veli huudahti: ”Aada! Älä ota äidin boksereita”

… kyllähän keittiöpyyhe niiltä nyt toki näyttää! Hämmäsytyttävä yhdennäköisyys, siitäkin huolimatta, etten missään tapauksessa koskaan ikinä voisi kuvitellakaan pukeutuvani BOKSEREIHIN. Keittiöpyyhkeen koko saattoi olla se yhdistävä tekijä – ehkä lapsen silmiin lähellä äidin alkkareita.

Hetken päästä tyttö oli kietonut pyyhkeen lannevaatteekseen ja pelleili lauteilla kuin napatanssija. Läskimakkarat oli unohdettu, ainakin niiden löylyjen ajaksi.

Kadonnut itsekunnioitus

Lapsenihan ei koskaan tarkoita mitään pahaa. Minähän olen hänen äiti, vaikka mulla olisi seitsemän läskimakkaraa päällekkäin. Keskustelu sai minut kuitenkin kohtaamaan tosiasiat: olisiko oikeasti lopultakin aika antaa edes pieni siivu elämästä taas säännölliselle treenaamiselle. Mähän rakastan treenaamista, mutta en ole löytänyt sille mitään rakoa. Puhun blogissa hyvinvoinnista, mutta annan samalla itseni rupsahtaa ihan täysin. Sitä paitsi, ulkoisen rupsahduksen lisäksi olen päästänyt itseni rupsahtamaan myös ”henkisesti”. En puhu masennuksesta tai mistään sellaisesta, vaan ihan puhtaasti tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. En kuulu niihin, jotka on onnellisia ihan vain lootusasennossa olohuoneen lattialla. Kaipaan haasteita, haluan kehittyä ja oppia – niin henkisesti kuin fyysisestikin. Siitäkin huolimatta, että periaatteessa elänkin juuri nyt ihanaa tasaista arkea, eikä mikään elämää suurempi voima revi minua minnekään.

Olin jo aiemmin vessanpöntölle istuessani huomannut, että nyt ei vatsapoimut enää asetu samalla tavalla kuin ennen. Vaatteet puristaa ja isommissa näytän huonolta. Ennen kaikkea – myös ennen ulkonäköä ja mahamakkaroita – haluan takaisin itsearvostukseni, jonka olen ihan huomaamatta polkenut maihin. Toisilla fysiikka ei sanele mitään mikä liittyy itsekunnioitukseen, mutta mulla ne kulkee näköjään käsi kädessä.

Rakas lapseni teki siis oikeastaan minulle palveluksen huomauttamalla läskimakkaroistani. Havahduin miettimään itseäni niin läskimakkaroiden kuin syvemmän sisuksen kautta. Vaikka periaatteessa kapinoin kaikkia syksyllä tapahtuvia kuntoilubuumeja vastaan, niin nyt on mun oikeasti aika nousta tästä ja alkaa taas elää elämäni herrana, ei vaan roikkua kyydissä ja yrittää pysyä vauhdissa.

<3: Tanja

Kuvat: Satu Niemi

7

This Post Has 2 Comments

  1. Lapsien suusta tulee kyllä komentit välillä silleen, että ei aina tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa 😀
    Sä tuut rokkaamaan sporttailun kanssa <3

    1. No kyllä! 😀
      Mutta faktat faktoina, onneks se on vaan läskiä 😀

Vastaa

Close Menu