”Vuoroviikkoäidin” ajatuksia

 Olen äiti, jonka lapset ovat luonani joka toinen viikko. Joka toinen viikko lapset ovat toisella huoltajalla. Elän siis jokaisen ydinperhevanhemman unelmaa, viikko perhe-elämää ja viikko sitä, mitä ikinä huvittaa tehdä. Todellisuudessa elämäni ei kuitenkaan ole tätä.

Olen aina haaveillut äitiydestä. Jo pienenä haaveilin, miten joku päivä minulla on lapsia. Äidiksi tuleminen ei ollut itsestään selvää ja esikoisen synnyttyä olin kuukausia kipeä ja sain pahoja traumoja synnytyksestä. Silti äitinä olo on aina ollut parasta, mitä olen kokenut.

Noin kolme vuotta erosta siirryimme lasteni isän aloitteesta vuoroviikkosysteemiin. Olin ensin kauhuissani, sillä viikko erossa lapsista säännöllisesti tuntui aivan kamalalta ajatukselta. Aiemmin erossaolo oli muutamia päiviä. Nyt vuoroviikkosysteemi on kestänyt reilun kaksi vuotta ja toimii mielestäni hyvin. Lapset käyvät koulua molemmista kodeista ja molempien kotien lähellä on kavereita.

 

Lasten ollessa kotona, koen olevani aidosti elossa. Saan kuulla kuulumiset heti koulupäivän jälkeen ja saan elää mukana lasten arkea. Tuon viikon, lapset ovat koko ajan lähellä. He tarvitsevat huomiota ja läheisyyttä enemmän, kun ikinä. Asiaa on paljon ja kaikki pitää saada kerrotuksi.

Lasten lähtiessä toiseen kotiin, ikävä valtaa mielen. Lapset ovat aina lähtöä edeltävän päivän kiinni minussa, ikävä alkaa nostaa päätään jo aikaisessa vaiheessa. Usein tuo päivä on täynnä kiukkua, sillä tunnemyrskyt ovat valtavia. Joka kerta muistutan lasten kertoessa, että heille tulee ikävä, että ikävä kertoo vain siitä, että rakastamme toisiamme niin valtavasti. Tekisi mieli itkeä yhdessä lapsen kanssa, mutta en voi. Minun on oltava se vahva, joka kestää lapsen tunteet. Ilon siitä, että pääsee kulkemaan toisen kodin lähellä olevien kavereiden kanssa koulumatkan. Surun siitä, että olemme erossa. Ikävän tunteen. Kaikki mahdolliset tunteet, mitä pieni lapsi tilanteessa käy läpi.

Kerron lapsille avoimesti, että myös minulla on ikävä ja että olen surullinen, että olemme erossa. Toisaalta muistutan myös, että olen iloinen, kun lapsella on paljon läheisiä ihmisiä myös toisen kodin kautta. Voimme soitella ja asumme lähellä, näemme silloin tällöin.

Viikot, kun lapset eivät ole luonani, ovat pitkiä. Pitäisi elää sitä ”omaa” elämää. Äitiys on kuitenkin jotain sellaista, mitä ei voi elää viikkoa kerrallaan ja pätkäistä seuraavaksi viikoksi. Olen äiti, vaikka lapset eivät fyysisesti ole läsnä. Olen äiti, joka kuuntelee kiukut ja ilot, puhelimessa. Olen äiti, jolle saa aina soittaa. Koen ikävää siinä, missä lapsetkin.

Viikot, kun lapset eivät ole luonani, täyttyvät viesteistä ja puheluista. Pieni sydän puhelimen näytöllä muistuttaa, että lähellä, mutta silti niin kaukana, on pieni ihminen, joka ajattelee minua. Soitellaan ja lähetetään hyvän yön viestit. Vanhemmuus on erilaista, mutta silti palkitsevaa eri viikoilla.

En koe, että minulla olisi jotenkin kaksi elämää, kuten usein koen, että ulkopuolinen elämäni näkee niin. Viikoilla, kun lapset eivät ole luonani, teen iltatyöt, jotta minun ei tarvitse olla pois lasten luota heidän ollessa täällä. Olen alkanut harrastamaan joka toinen viikko iltaisin, tähän on ihan uudella tavalla mahdollisuus. Vuoroviikkosysteemi tuo myös paljon vapautta tukea omaa jaksamista ja hyvinvointia.

Yhteenvetona, en koe olevani vuoroviikkoäiti tai -vanhempi. Tuo sana ei vaan sovi ajatusmaailmaani. Olen äiti, joka ikinen hetki tässä elämässä. Rakkaus, huoli hyvinvoinnista, tarve auttaa, jos on ongelmia tai mikään muu ei katoa, vaikka lapset eivät fyysisesti ole tässä. Lapset tietävät, että voivat aina kääntyä puoleeni, vaikka olisivat missä. Tällä hetkellä tämä toimii meillä näin, tulevaisuudesta ei tiedä. Tavoitteena on kuitenkin, että lapset saavat elää turvallista elämää rakastavien ihmisten ympäröimänä. Niin kun tekevät nytkin.

Nina

Meidän uusperhe-elämää voi seurata myös Instagramissa @pienetruudutikkunoissa

3

Vastaa