Vapaaehtoisena naisena vihreissä

Olen nainen, joka on käynyt armeijan. Astuin palvelukseen kesällä 007 ylioppilaaksi pääsyn jälkeen. Armeijaan lähdin bussilla kotoa maalta, reppu selässä ja farkut jalassa ilman, että tunsin määränpäästä ketään.

Päätös armeijaan lähdöstä syntyi ollessani ala-asteella. Tuolloin ensimmäiset naiset astuivat palvelukseen ja naiset ja armeija oli paljon esillä puheissa sekä mediassa että arjessa. Minulla oli tuolloin opettaja, joka ei meitä tyttöjä korkealle arvostanut. Meitä oli vain kolme koko luokalla ja meille tuli hyvin selväksi kouluvuosien aikana, että pojat ovat niitä vahvempia, rohkeampia ja parempia. Yksi päivä keskustellessani opettajani kanssa, minulle tuli todellinen tarve päästä näyttämään, että meistä tytöistäkin on johonkin.

Muistan edelleen sen naulakon, ovesta tullessa vasemmalla kolmanneksi viimeinen. Se oli minun naulakkopaikkani ja pukiessani ulkovaatteita opettaja suunnitteli meille tytöille peliin taas maalivahdin paikkoja, siellä olisimme vähiten tiellä. Siinä naulakon edessä, pukiessani ulkovaatteita päälle 90-luvun pienessä kyläkoulussa, tein päätöksen, mikä on vaikuttanut todennäköisesti eniten siihen, mitä olen tänään. Päätin, että lähden armeijaan. Naiset saavat sinne mennä ja näytän vielä, että meistä on muuhunkin, kun maaliin.

Tuo päätös kantoi minua melkein kymmenen vuotta. Puhuin asiasta välillä, suuremman osan ajasta pidin päätökseni sisälläni. Puhuessani päätöksestäni, sain ympäriltäni negatiivisia kommentteja siitä, miten minun luonteellani ei armeijassa pärjätä. Päätin, että pidän suunnitelmat sisälläni ja toteutan haaveeni sitten, kun sen aika on. Läheisilleni kerroin suunnitelmistani ylioppilasjuhlissani.

Armeijassa opin purkamaan ja puhdistamaan aseen. Osaan ampua, osaan seistä selkä suorana. Osaan pedata sängyn. Opin paljon konkreettisia asioita. Isoimmat ja tärkeimmät asiat, mitä ajasta armeijassa minulle jäi käteen, ovat kuitenkin näkymättömiä.

Opin sen, että Suomen sää on aina asenne- ja pukeutumiskysymys. Opin, että välillä on hyvä vaan antaa asioiden olla ja mennä sen mukaan, mitä sanotaan. Opin, että tuulimyllyjä vastaan ei kannata taistella aina, vaan taistelunsa kannattaa valita. Opin, että jokaisen ihmisen kanssa on tultava toimeen. On hetkiä, kun voit valita ketä lähellesi päästät ja kenen kanssa aikaa vietät. Aina ei kuitenkaan näin ole ja tällöin jokaisesta ihmisestä on löydettävä jotakin hyvää, jotta tilanteet olisi molemmille osapuolille miellyttäviä.

Yksi isoimmista osittain näkyvistä ja osittain näkymättömistä asioista on se, että elämässäni on edelleen ihmisiä, joihin tutustuin armeijassa. Armeijasta tarttui mukaan ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi kanssani elämän kaikki puolet, niin ilot kun surutkin. Lasteni kummi on tupakaverini. Olen ollut kaasona tupakaverini häissä. Elämäni kriiseissä, tupakaverini on tullut kotiini ja pelkällä läsnäolollaan muistuttanut, että maailma ei ole niin paha paikka loppupeleissä.

Edelleen elämän isoissa ja pienissä asioissa, pidän suunnitelmat sisälläni. En kerro niistä muille, sillä oppina armeijaan lähdöstä, en halua ympäriltäni negatiivisia kommentteja unelmiini liittyen. Ajasta armeijassa jäi kuitenkin niin paljon hyvää käteen, että ehdottomasti olen plussan puolella. Ja kysymykseen, jos saisin mahdollisuuden mennä uudelleen armeijaan, vastaisin edelleen: ehdottomasti kyllä.

Nina

Pienetruudutikkunoissa löytyy myös Instagramista @pienetruudutikkunoissa

4

Vastaa