Pitääkö eron jälkeen luopua myös haaveista?

Minä olen eronnut. Eronnut, kun lapset oli pieniä. Olen osa tilastoja, siellä negatiivisella puolella.

Eron aikaan olin äitiyslomalla. Kahden pienen lapsen äiti, jolla ei ollut työpaikkaa mihin palata ja jonka lapsilla ei ollut päivähoitopaikkaa, mihin mennä.

Lapset on aina olleet suurin haaveeni. Enemmän kun mitään, olen halunnut olla äiti. Ajattelin aina, että pyrin pitämään lapset kotona mahdollisimman pitkään, sillä ajattelin ja ajattelen edelleen, että lapsi ei tuon ikäisenä tarvitse kasvatusta. Turvallinen syli riittää ja sen haluan tarjota kotona.

Eron jälkeen kuulin kymmeniä kertoja, miten minun on nyt luovuttava omistusasunnosta, lapset on laitettava päiväkotiin ja minun on luovuttava haaveista matkustelun suhteen. Tilanteessa ei ollut nähtävissä muuta, kun yhteiskunnan tuet ja sääliviä katseita.

Muutama vuosi eron jälkeen törmäsin pihassa eläkeikää lähestyvään naapurin mieheen, joka tapansa mukaan tuli juttelemaan minulle. Yhtäkkiä naapuri kertoi, miten lasten ollessa pieniä on tärkeää vanhempien pitää huolta itsestään, omasta jaksamisesta ja parisuhteesta. Hetken keskustelun jälkeen naapurille selvisi, että asun yksin lasten kanssa. Naapuri yllättyi, hän ei olisi ikinä voinut kuvitella, että olen yksin lasten kanssa. Olen aina pihassa hymyillyt, tervehtinyt, kysynyt kuulumisia ja olen ollut hyvinvoivan oloinen. Ei yksin lasten kanssa arkea pyörittävän kuulu käyttäytyä, kuten käyttäydyin.

Eron jälkeen päätin, että minun unelmani ja haaveeni ei saa tuhoutua sen vuoksi, että elämä ei mennyt, kuten oli suunniteltu. Kahdeksan päivää sen jälkeen, kun ydinperhehaaveelta putosi pohja, allekirjoitin työsopimuksen keikkatyöpaikkaan. Soitin läpi vanhoja työkavereita ja kerroin tilanteestani. Puoli vuotta eron jälkeen minulle tarjottiin työtä, mikä mahdollisti ja mahdollistaa arjessani edelleen monta asiaa. Verkostoiduin ja hankin ympärilleni tukiverkoston, jonka turvin pystyin jatkaa unelmointia ja unelmien toteuttamista.

 

Lapsille löytyi ihania hoitajia sosiaali- ja terveysalanopiskelijoista. Hoitajat mahdollistavat minulle hengähdyksiä arjesta. Aina, kun lapset menivät hoitoon isovanhemmille, kummeille, mihin vaan, heitin verkot vesille ja haalin töitä. Tein töitä kirjaimellisesti kellon ympäri. Hukuin muutamaksi vuodeksi äitiyteen ja keikkatöihin täysin.

Ostin minulle ja lapsille vanhan asuntomme. Tein siitä minulle ja lapsille kodin. Pankissa minuun ei aluksi uskottu, mutta lopulta, kun sain varattua neuvotteluajan, missä virkailija tapasi minut henkilökohtaisesti, asiat alkoivat järjestyä. Paperilla tilanne näytti kaoottiselta, mutta tutustuttuaan minuun, virkailija vakuuttui siitä, että teen kaikkeni arjen ja haaveiden eteen. Ja niin todella tein.

Matkustelusta en ollut valmis luopumaan. Sain epäileviä katseita ja lauseita kertoessani, että lähden lasten kanssa reissuun. Matkustimme paljon. Kävimme kolmistaan reissussa Kanarian saarilla, Italiassa ja Kreikassa. Matkustimme Suomessa lähes kuukausittain. Ajoimme autolla pitkiä matkoja saaristoon, matkustimme junalla ja menimme laivalla. Lapset tottuivat lentokoneessa matkustamiseen ja toimimaan lentokentällä. Oli ihanaa kävellä lasten kanssa lämpimässä hiekassa ja syödä jäätelöä. Toisaalta taas oli ihanaa istua kalliolla ja katsella lasten leikkejä kivillä ja rannalta löytyneillä kepeillä. Koin oikeasti ja aidosti olevani lomalla. Lapsiin tarttui krooninen matkakuume tuona aikana.

 

Haaveista luopuminen ei ole koskaan ollut minulle vaihtoehto, onneksi. En osaa edes kuvitella millaista elämä olisi nyt, jos olisin yhdestäkin unelmasta tai haaveesta päästänyt irti tai luopunut. Helppoa se ei ollut, mutta nyt voin todeta, että joka ikinen hetki, minkä haaveilin, unelmoin ja toteutin haaveita tuolloin, kannatti. Tuon hetken haaveet ovat luoneet pohjan tuleville.

Nina

… lopulta lapset menivät päiväkotiin nuoremman ollessa kaksi

Muista myös Instagram @pienetruudutikkunoissa

8

Vastaa