Odotusten vastainen todellinen elämä

Olen syntynyt perheeni esikoiseksi, tyttölapseksi. Edelleen koen, että olen nainen. Minulta on odotettu pienestä pitäen menestystä koulussa ja vastuunkantoa. Minulla oli nukkeja, oli hiuskoristeita, oli kaikkea tyttölapsen leluja. Huoneeni seinä oli pinkki, se oli tapetoitu ennen muuttoamme.

Olen aina ollut hyvä matemaattisissa aineissa. Yläasteella olin luokalla, mikä oli painottunut luonnotieteellis-matemaattisiin aineisiin. Tunti enemmän matematiikkaa ja fysiikkaa tai kemiaa viikossa kun muilla. Kahdeksannella luokalla laskimme ylimääräisillä matematiikan tunneilla toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan avulla laskuja.

Pitkä matematiikka ja fysiikka oli juttuja, mistä nautin lukiossa. Kirjoitin molemmat ja minusta odotettiin lääkäriä tai insinööriä, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Edelleen lasken lähes koko ajan jotain laskuja päässäni. Rakastan ratkoa erilaisia matemaattisia pulmia ja saatan käyttää pitkiäkin aikoja suunnitellen, miten jokin jono jatkuu tai miten jokin palikka tulee asettaa paikoilleen, jotta se asettuu oikein.

Lukion aikaan kuulin useita kertoja, miten minusta tulee varmasti insinööri tai lääkäri, sillä olin lahjakas matemaattisissa aineissa. Hetken ajattelin näin jopa itse, kävin tutustumassa jatko-opintopaikkoihin ajatuksena tulla insinööriksi. Ajattelin, että kulkisin töissä siistissä jakkupuvussa ja kävisin lounaalla. Todellisuudessa olin hieman jopa kauhuissani, miten osaisin ikinä olla sellainen, mitä minulta odotetaan.

Lukion jälkeen ravistelin ensimmäistä kertaa kunnolla sitä, mitä minulta odotetaan. Lähdin viettämään välivuotta armeijaan. Armeijassa vietin ajanjakson, mitä en kadu hetkeäkään, päinvastoin. Opin ampumaan aseella. Opin purkamaan sen. Opin myös perusteellisesti, miten ase puhdistetaan. Opin, että Suomen sää on vain asenne- ja pukeutumiskysymys.

Edelleen minut nähtiin tyttönä, joka harhailee miesten maailmassa, vaikka suunta elämälle pitäisi olla selvillä. Muistan, miten minulle sanottiin armeijaan lähtiessäni ”lähde nyt, tulen hakemaan sitten maitojunalta kotiin”. En koskaan astunut maitojunaan. Sen sijaan tulin kotiin TJ0-risteilyltä kahden päivän juhlimisen jälkeen.

Armeijan jälkeen hain pitkään suuntaa elämälle. Opiskelin, mutta siltikään en tiennyt mitä haluan tehdä. Lääkikseen en hakenut kertaakaan, en myöskään insinööriksi. Päinvastoin lähdin hakemaan suuntaa työelämään jostain ihan muualta.

Tällä hetkellä tiedostan, että en ole lähelläkään sitä, mitä minulta odotettiin koko peruskoulun ja toisen asteen opintojen ajan. Tällä hetkellä teen autismityötä. Työskentelen maailmassa, missä yleisesti ajatellaan, että siellä tarvitaan miehiä. Työskentelen maailmassa, mihin en voi ikinä mennä jakkupuku päällä. Työasuni on mustat leggingssit ja pitkähihainen paita. Koska turvallisuuden vuoksi en voi käyttää muuta. Kynnet on lyhyet eikä niissä ole ikinä lakkaa. Hiukset on aina tiukasti kiinni nutturalla tai ponnarilla. Työstäni saama palkka ei ole lähelläkään palkkaa, mitä olisin saanut, jos olisin seurannut sitä, mitä minulta odotetaan.

Olisiko minun pitänyt seurata sitä, missä olin ja olen edelleen lahjakas luonnostaan ja mitä minulta ulkopuolisten toimesta odotettiin? Varmasti olisi. Olisinko silloin lähtenyt joka aamu mielelläni töihin innoissani siitä, että saan joka päivä työskennellä uskomattomien ihmisten parissa? En usko, että olisin.

Seurasin unelmaani. Taloudellisesti se ei kannattanut. Kaikilla muilla osa-alueilla se kannatti. Joka päivä koen, että olen aidosti ja oikeasti hyvä työssäni ja saan siitä myös palautetta. Joka päivä voin yhdessä asiakkaiden kanssa kokea onnistumisen tunteita ja koen, että työlläni on merkitystä.

3

Tällä artikkelilla on 2 kommenttia

  1. Tiina

    Mahtava kirjoitus <3 Hyvä esimerkki siitä, ettei raha ole autuas avoin onneen. Mikään ei korvaa itsensä tuntemista.

  2. Semi_mummo

    Aivan upea kirjoitus❤️ ja kuinka tärkeää jokaisen on tehdä se oma polku ,juuri omanlaisensa. Sellainen minkä itse haluaa ja missä itse on onnellinen. Kiitos kun kirjoitat ❤️

    ❤️Semi_mummo

Vastaa