Karataan naimisiin ilman stressiä! Tai sitten ei.

Me karkasimme naimisiin. Ei hössötystä, ei hääkelloja, ei seremonioita, ei koristeita, ei aikataulutettua päivää, ei väenpaljoutta eikä isoa juhlaa. Ei stressiä tai kiristelyä hääjärjestelyistä. Tai niinhän me luulimme.

Tänään on kuukausipäivä keväällä olleista häistämme. Kuukausipäivää ei vietetä sen ihmeellisemmin, arkisesti juhannusta viettäen. Odotan kuumeisesti, että mieheni pitää lupauksen ja muistaa hääpäivämme vuosipäivän aikaan.

Turku valikoitui paikaksi, missä haluamme mennä naimisiin. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, Tampere tuntui paikkana tylsältä ja arkiselta. Mielikuva Turusta on romanttinen. Ja tuntuuhan se kierolta. Me Tampereen kupeessa koko elämämme eläneet lähdemme Turkuun naimaan kertomatta kenellekään mitään. Täysin meidän tyylistä.

Naimisiin maistraatissa, kiva hotelli, tunnelmallisia ravintolaillallisia, ravintolassa lasi viiniä ohimennen, parihieronta, vierailu Turun linnassa. Sitä meidän häiden piti olla alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Päätimme karata naimisiin jo muutamaa kuukautta ennen hääpäivää. Järjestelimme kaiken valmiiksi, töihin oli sovittuna vapaapäivät, varasimme hotellin, missä yöpymisestä olimme haaveilleet jo pitkään ja aika vihkimiseen lyöty kalenteriin. Kyselin Turun puskaradiossa vinkkejä parisuhdeviikonlopun viettoon Turussa ja ideoin romanttista tekemistä.

 

 

Kriiseilin vaatteita, olisin halunnut olla kaunis ja näyttää tulevan aviomieheni silmissä maailman kauneimmalta. Hiukset tuntuivat kuivilta, niitä pitäisi ehtiä hoitaa ja kampaajalla pitäisi ehtiä käydä ennen häitä. Arki vaan tuntui vievän mukanaan, eikä aikaa tuntunut olevan.

Maistraatista soitettiin noin kuukautta ennen vihkimistä. Heidän puolesta ei saanut todistajia koronapandemian vuoksi. Asumme Lempäälässä ja aioimme mennä Turussa naimisiin. Mietin vaihtoehtona sosiaalisessa mediassa kysellä mahdollisia todistajia vihkimiseen. Päätimme kuitenkin hyödyntää nuorten yrittäjien intoa ja tiedustelin mahdollisuutta palkata kaksi nuorta töihin vihkitilaisuuteen todistajiksi. Löysin kontakteja ja ensimmäinen vastoinkäyminen tuntui selätetyltä.

Muutamaa viikkoa ennen häitä tuli tieto, että ravintolat menevät kiinni. Takeawayta voi kuitenkin hakea, joten ihan täysin einesruoalla ei tarvitse elää. Pieni paniikki alkoi hiipiä. Muutama kyynel pääsi, kun ajattelin meitä hakemassa lämminruokatiskiltä ruokaa hääateriaksi. Keliaakikkona seuraan aktiivisesti eri ravintoloiden gluteenitonta tarjontaa. Olin jo muutaman vuoden haaveillut pääsystä lounaalle tiettyyn ravintolaan. Tuo haave kaatui heti. Olin etsinyt eri vaihtoehtoja, mihin voisimme mennä syömään päivällistä romanttisesti hääpäivänämme. Ravintoloita, missä olisi hyvä gluteenittomien ruokien lista. Haaveilin, että hääpäivänäni minun ei tarvitse erikseen huolehtia ruokavaliosta, vaan ravintolat oli jo kauan ennen hääpäivää suunniteltu tarkoin. Turhaan.

Soitimme hotelliin, onko huoneessamme jääkaappia, mihin voisimme ostaa edes pientä evästä. Saimme vastauksen, että ei ole, mutta vallitsevassa tilanteessa voimme ottaa mukaan matkajääkaapin. Vastaus toi ihan epätodellisen olon. Tuleepa romanttinen fiilis karata naimisiin jääkaappi kainalossa. Taas kyyneliä.

 

 

Mekkoa ei tuntunut löytyvän eikä kaiken arjen hässäkän keskellä ollut aikaa mennä kampaajalle edelleenkään. Selasin erilaisia mekkovaihtoehtoja, mutta mikään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Olisi varmaan pitänyt pari kiloa tiputtaa vielä kaiken keskellä.

Pari päivää sen jälkeen, kun kyselimme huoneen jääkaappia, saimme puhelun. Hotelli mistä olimme unelmoineet ja haaveilleet ja mihin meillä on varaus, menee kiinni. Varauksemme peruttiin. Tässä vaiheessa häihin oli aikaa viikko.

Kyyneliä. Yrittääkö jokin kertoa meille, että meidän ei pitäisi mennä naimisiin? Joskus tuntuu, että kaikki menee pieleen. Tällä kertaa kaikki suunniteltu todellakin meni pieleen.

Aloimme selvittää, mihin pääsisimme yöksi. Saimme varattua hotellin lopulta pitkän selvittelyn jälkeen, vain muutama hotelli oli auki.

Lopulta alkoi keskustelu ulkonaliikkumiskiellosta Turussa. Totta kai kaupunki, minkä olimme valinneet vihkipaikaksemme, oli yksi pahimmista pandemian alueista. Taas kyyneliä. Yhtä unelmaa ja haavetta jaksoin pitää yllä kaiken muun kaatuessa viikonlopun suunnitelmista. Romanttiset kävelyt Aurajoen rannalla. Nyt nekin olivat vaarassa peruuntua.

 

 

Hääpäivänämme kävimme ottamassa tatuoinnit, sanoimme tahdon ja söimme parhaan takeaway päivällisen, mitä haaveilla saattoi. Pyöräilimme Aurajoen rantaa, suutelimme silloilla ja nauroimme vatsat kipeiksi. Kävimme pakohuoneessa testaamassa, miten pelaamme yhteen. Kerroimme naimisiinmenosta läheisillemme ja julkistimme asian somessa. Saimme onnitteluviestejä, joita luimme viinilasit kädessä hotellihuoneessa. Hääpäivämme oli lopulta täydellinen.

 

 

Lopulta löysin mustan polvipituisen mekon, missä tunsin oloni omaksi itsekseni. Hiukset kulkivat mukana koko päivän kriisistä huolimatta. Tunsin oloni kauniiksi, vaikka en ollut tiputtanut ainuttakaan kiloa.

Viimeinen haaste matkalla avioliittoon tuli juuri ennen vihkimistä. Meillä oli tieto, että vihkiminen on 15.30. Tosiasiassa jossain oli tullut virhe ja meidän aika oli 15.00. Luulimme olevamme ajoissa, mutta tosiasiassa myöhästyimme vihkimisestä vartilla.

Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin. Nyt saan olla ihanan miehen vaimo ja onnellinen niin.

Nina

Meidän elämää voi seurata myös Instagramissa @pienetruudutikkunoissa

9

Vastaa