Anteeks, mikä? Mullapa on sellanen..
Kun kroppa muuttuu niin tatuoinnitkin kokevat aikamoisen muutoksen. En koskaan ajatellut asiaa kun otin kuvia ihoon, että jotain tuollaista 
voisi käydä. Voi olla että silloin en myöskään ajatellut, että saattaisin pistää itsestäni häätöön niin monta kiloa. Matkan varrella kuvat jotka kertovat ihossani muistoista omasta elämästäni on osa kokenut aikamoisia esille tuloja, jos niin voi sanoa. Tatuoinnin otto on mulle aina ollut ns. tarinan kerrontaa, joku tärkeä asia/muisto jonka haluan pitää ikuisesti mielessä. Silloinkin kun en enää ehkä ole skarpimillani muistin kanssa. Tässä vuosien 
varrella tatuointeja on kertynyt eri artistien toimesta ihoon 15 kappaletta. Jokaisella oma tarina ja oma rooli mulle. Omistan tatuointeja jotka kuvastaa iloa ja naurua. Jotkut kipeitäkin muistoja , fiilistä ja sitä tunnetta mitä silloin oli mielessä. Tatuointi on mun mielestä hyvin henkilökohtainen asia, niillä on suurempi merkitys ainakin mulle kuin sitä osasin kuvaa ottaessa kuvitella. Mun Pinkie Pie poni, upyourskarhu, HIFK kilpi, pääkallo..jokainen on kertoo jonkun tarinan taakseen. Niiden kanssa on kasvanut ja joo kuulostaa varmaan hassulta, mutta kyllä ne on mulle antanut voimaa. osa kuvista on kantanut mut läpi harmaiden kivien ja antanut sen viimeisen uskon siihen, että kaikella on tarkoitus. Mä kannan ylpeydellä mun kaikkia kuvia.
Onko muuten sulla voimatatuointeja, tai kuvia ihossa jotka saa sut kikattamaan tai tipauttamaan kyyneeleen?
Mut mikä tää 50 kilon tatuointi sit on.. Lyhykäisesti silloin kun olin tiputtanut painosta sen 50 kiloa, mulla tuli tunne et comoon, niiden kilojen kanssa taistelin kuitenkin monta vuotta niin miksi siitä en pukisi kuvan muodossa tarinaksi kroppaani. Muistan että pyörittelin eri kuvia päässäni, kunnes tiesin että on aika vihdoin napata iso ruusu joka on avautunut kunnolla kukkaan. 
Kuvastaen sen, että kaikki on mahdollista. Ihan kaikki kunhan vaan tapeeksi on uskoa ja taistelutahtoa. Kuvan otin paikkaan, jonka tiesin olevan kivulias eli kylkeen. Miksikö, no sanotaanko näin että kun olet jonkun kanssa pitkää saattaa tulla luopumisen tuska vaikka kyseessä olisi hyvä asia. Tahdoin antaa lähteneille kiloille viimeisen naulan arkkuun. Joka ikinen viiva tatuoinnissa antoi mulle lisä voimaa ja uskoa siihen, että tää matka on vasta alussa. Miten mun ruusu voi nyt, no se voi silleen että.. Se kukkii edelleen.
Se on tässä kropan muokkauksen aikana ottanut itsellensä uutta muotoa. Mitä muuten, tosiaan muutkin tatuoinnit. Alussa mainitsin sen että osa on kokenut uuden tulemisen.. Tarkoitan siis että, mun käsissä olevat tatuinnit, jotka ennen oli käsi varressa onkin kietoutunut forkun puolelle. Iho on jännä,vähän niin kuin purkka..venyy ja paukkuu ja näköjään se palautuukin pallon jälkeen sellaiseen muotoon miksi se on tarkoitettu just sulle. Toi ruusu tatuointi nostaa itseään aina pintaan silloinkin, kun treenatessa ja salilla tulee rikottua sellaisia omia rajoja, joita ennen en edes tiennyt kykeneväni tekemään. Se kietoo sisäänsä monia upeita juttuja jotka on vahvistanut mua ihmisenä. Pelkkä katse ruusuun niin hymyilen mun taistelu, mun voitto.
Loppu hehkutukseksi on mainittava se, että kun 8 kk jälkeen saat pystypunneruksella 12,5 kg painot ylös ilman yhtään kipua ja kun teet ojentajia hymyillen, niin on se vaan huikea fiilis. Treeni motivation voi kaivaa esille pienistäkin asioista. Okei, pakko tunnustaa mä kyl kikattelin eilen hyvin paljon ojentaja jumpassa ja syynä oli siis Lasse Kukkonen. Ei se väärin oo saada, kikatuskohtausta kesken treeniin.
Vedä täysillä, mitä ikinä teetkin. Lopussa seisoo kiitos ja iso hymy.
-May your Friday sparkle-
0
