Ystävälleni Kristalle

Vaikka tiemme erkani päällä maan, jäi minulle muistojen silta.
Sillä sillalla kanssasi olla saan
joka ainoa päivä ja ilta.

Rakas ystäväni katosi kesäkuun alussa ja hänet löydettiin viime viikolla menehtyneenä.

Tänään kirjoitan, jotta voisin olla, ymmärtää ja käsittää. Tuskin vastauksia koskaan sen kummemmin saan, mutta sen tiedän, että niin kovaa Krista rokkasit, että 27 vuotiaana pois jo lähdit. Ikävä on ihan suunnaton, aivan sama minne päin katson, jokaisen paikan pystyn yhdistämään yhteisiin muistoihin. Välillä toivon, että olisimme olleet vähemmän tekemisissä, jotta ei olisi niin paljon muistoja, välillä olen kiitollisin siitä, että koimme yhdessä viime vuosina niin paljon.

Opetit mulle paljon. Koitit olla liian vahva ja särkymätön. Halusit aina itse kääntää kivet ja kannot, vaikka joskus me ystävät olisimme puolestasi ne jo kääntäneet, et vain uskonut. Halusit oppia aina itse, tehdä itse. Teitkin paljon ja sait nuorena paljon aikaan. Upean kodin, työn, koulutuksen ja tärkeimpänä kaksi herkkää, suloista ja fiksua lasta. Opetit mua hellittämään otetta arjesta, rentoutumaan ja heittämään vapaalle. Osasit painaa kuin tuulimylly, ja maata meidän sohvalla tekemättä mitään. Välillä soitit kysyäksesi mitä ruokaa meillä on, jos voisit vähän maistaa. Välillä toit yllätysaterioita mukanasi. Usein myös kukkasia. Ja suklaata. Kaapista löytyy edelleen viime vuonna tuomaasi kookosöljyä, ja sen aion säilyttää ikuisesti.

Vihasin kun haroit hiuksiasi ja samalla pohdit, miksi hiuksesi ovat hiirenhäntä. Vihasin kun niitä hiuksia oli pitkin meidän lattioita kun kävit niin usein. Nyt antaisin mitä vain, että hiuksiasi olisi lattioilla ja vaikka ruoassani. Ruoasta puheenollen, kukaan ei syö niin teatraalisesti kuin sä. Kiireellä, räiskyen ja samalla puhuen. Sitäkin saisit edelleen tehdä, enkä enää koskaan siitä sulle marmattaisi.

Olit se ystävä, joka soitti tai viestitti vähintään joka toinen päivä, yleensä susta kuului joka päivä. Nyt kun ei enää kuulu, on tyhjää ja hiljaista. Huomattavasti vähemmän puhelin pirisee, en saa enää meemejäsi, en sarjakuvia, en kaksoisleukakuvia. Olen selannut viestejämme ja kuviamme läpi joka päivä, vaikeinta on katsoa yhteisiä videoitamme. En kuule enää ääntäsi, en innokkuuttasi, muuta kuin videoilla.

Havahdun monesti päivässä siihen, että en vielä käsitä tätä. Ensin huusin ja raivosin. Sitten vain itkin. Sitten muistelin ja välillä jopa hymyilin. Sitten luulin tajuavani. Sitten ymmärsin, että en käsitäkään. Yritän paljon hyväksyä tätä koko ajan, mutta vielä ei ole sen aika.

Olit mulle sielunkumppani ja susta kirjoitinkin jo joskus (sielunkumppanuus). Ymmärsimme toisiamme ja mä sua niin hyvin, että välillä pelkäsit sitä. Tiesin miten toimit ja kerroin usein lopputuloksenkin. Ärsyttävää ennakointia ja huvin poisviemistä, mutta silti halusit itse tehdä ja kokea. Se oli osa sua ja välillä näitä asioita sitten naurettiinkin.

En ole kenenkään kanssa lenkkeillyt niin paljon kuin sun kanssa, enkä puhunut niin paljon kuin sun kanssa. Puhuimme, pohdimme, itkimme, ja tietysti nauroimme, totesimme, olimme, tiesimme ja ennen kaikkea opimme toinen toisiltamme. Tämän tapahtuman opetusta en vielä ymmärrä, mutta lupaan selvittää.

Puhuin sulle joskus siitä, että mitä jos maailmaan mahtuu aina saman verran ihmisiä. Jos joku odottaa lasta, joku antaa tilaa. Tiesit, että läheiselläni on syöpätaistelua ollut jo vuosia ja kerroin sulle, että en ehkä uskalla saada toista lasta, jos läheiseni tekeekin tilaa vauvalleni. Vakuutit, että näin ei ollut, enkä näin saa missään nimessä ajatella. Tiedät, mitä nyt mietin.

Meidän viimeinen puhelu oli, kun kerroin raskaudestani. Olit niin onnellinen puolestani ja puhelun täytti ilo ja toisen onnen arvostus. Kiitos, että mulle jäi kaunis viimeinen muisto kohtaamisestamme.

Ymmärrän sen, miksi sain tässä vaiheessa elämääni tiedon poismenostasi. Mulla on hyvä parisuhde ja kantava kumppani. Mun on turvallinen olla ja saan tukea. Kannan toista lastamme ja tiedostan, että vauvan vuoksi mun on pysyttävä vahvana ja huolehdittava sekä vauvasta ja itsestäni.

Olit omapäisin ihminen, kenet tiedän, mutta samalla yksi rakastavimmista ja ystävistään huolehtiva hassuttelija, joka jättää aivan liian suuren aukon monien sydämiin. Kukaan ei sure niin kuin sä, kukaan ei rakasta niin kuin sä.

Ikävöin sua ikuisesti ja rakastan äärettömyyksiin,
Lepää rauhassa Krista.

Nonna

Keinutan, kuuntelen
Sut suojaan peittelen
Keinutan, myöhä on
Jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan

Yötä vasten vaikka lähdet
Jatka vain vaikka on
Se suuri suunnaton
Kohti valkeata rantaa
Laivaan mun laulujen
Sä kuljet tietäen

Ettet pelkää enempää
Siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää
Nuku vain jos väsyttää
Vielä valvon vierellä

Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
Että siellä on kaikki sulle

25

This Post Has 2 Comments

  1. Milja

    Niin kauniisti kirjoitettu❤️

    1. Nonna

      Kiitos <3

Vastaa

Close Menu