Vieraskynästä – Upea, ihana ja energinen erityisherkkä Kira Tiivola

Olen saanut kunnian tutustua aivan fantastiseen energiapakkaukseen somen myötä ja Kira ”Kipa” Tiivola on ykkösenä mielessä kun puhutaan positiivisuudesta. Olenkin joskus hänestä kirjoittanut postauksen, jonka voit käydä lukemassa tästä.

Tänään pääsette lukemaan Kipan ajatuksia erityisherkkyydestä ja suosittelen lämpimästi lukemaan, syvällistä pohdintaa asiasta.

 

Suljen pukuhuoneen oven perässäni ja huokaisen syvään. Emotiaalinen krapula täyttää kehon. ”Loppuillan olen vain itselleni ja koiralleni ja olen hiljaa.”

Ryhmäliikunta-somettaja-esiintyjä näyttäytyy monen silmään sinä energisenä höpötitinä ja vierivänä kivenä, joka ei koskaan väsy. Jolla ei ole herkkiä päiviä. Tai niitä päiviä, jolloin katsoo itseään peilistä epäröiden, ”entäs, jos en riitäkään”. Hän ei myöskään nauti olla tekemättä mitään, vaan kaipaa jatkuvasti jotain tekemistä ja ihmisiä ympärilleen.

Positiivisuus on pitkälti totuttu näkemään ulospäinsuuntautuneisuutena ja ekstroverttiytenä.. Energisyys on totuttu ajattelemaan jatkuvana aikaansaamisena ja touhuamisena. Positiivisuus ja energisyys ovat toki osa temperamenttia, tuota mahtavaa synnynnäistä ja luontaista tapaa suhtautua maailmaan ja elämään. Positiivisuus ja energisyys ovat kuitenkin myös ajattelun ja ajattelun harjaantumisen tulosta. Ja tässä erityisherkät ovat taitureita: ajatustyössä ja asioiden syvällisessä pohtimisessa.

Haastavien tunteiden kohtaaminen, käsitteleminen ja näyttäminen on sekin opeteltavissa oleva taito. Nuorempana koin haasteelliseksi näyttää haastavia tunteita. Koin, että minulla ei ole siihen oikeutta, koska olenhan luontaisesti peruspositiivinen ihminen. Kaivoin mielestäni ja kehostani osan, jonne kaivoin haastaville tunteille paikan. Joku sopukka tuolla jossain kropassani, josta ei puhuta. Näin haastavia tunteita ei tarvinnut eikä oikeastaan voinutkaan kohdata. Jos olisin ne kohdannut, olisin joutunut tunnustamaan itselleni, että minussakin on heikkouksia. Että minussakin on herkkyyttä. Että minäkin tarvitsen sitä, mitä me kaikki ihmiset tarvitsemme: paijaamista, huomiota, lämpöä ja ennen kaikkea hyväksyntää. Ajatus siitä, että olisin jollain tasolla ulkopuolisesta palautteesta riippuvainen sai minut ennemminkin käpertymään kuoreeni ja piilottamaan inhimilliset tarpeeni tulla huomatuksi ja hyväksytyksi.

Tänä päivänä rohkaisen herkkyyteen. Rohkaisen tunteiluun, niin hyvässä kuin haasteessa, ilossa kuin murheessa. Haluan ihmisten ymmärtävän herkkyyden olevan osa ihmisyyttä. Me tarvitsemme muiden tukea, lämpöä ja hyväksyntää, vaikka haluaisimme uskotella itsellemme toisin. Me tarvitsemme muita ihmisiä ja heidän ymmärrystä. Mutta kaikkein eniten, ja ensimmäiseksi, me tarvitsemme ymmärrystä omalta itseltämme.

Se, että on heikko ja tarvitseva ei automaattisesti tarkoita sitä, ettei ole vahva. Se, että on vahva ei automaattisesti tarkoita sitä, että ei ole heikko tai tarvitseva. Meillä, sinulla ja minulla, on oikeus tunteisiimme ja niiden näyttämiseen niin hyvässä kuin haasteessa. Samaan aikaan meillä on myös velvollisuus tulla itsemme kuulluksi ja kehittää itsetuntemustamme niin, että osaamme kommunikoida tunteemme ja ajatuksemme ulospäin. Erityisherkillä on yksi erityisvoima ylitse muiden. Se on vahva sisäinen intuitio. Intuitio voi olla, liihottaa ja voimistua vain, jos sen annetaan niin tehdä. Uskaltakaamme ruokkia sitä ja antaa sen kukoistaa.

Puhun paljon hyvinvointiluennoillani – toki aiheesta riippuen – siirtymistä. On tärkeää luoda arjen askareiden, erilaisten roolien sekä työtehtävien välille siirtymiä, niitä arjen hiljaisia hetkiä, jolloin on ensinnäkin aika päästää edeltävästä ja juuri olleesta henkisesti tai fyysisesti irti, hengittää hetken vähän syvempään ja sen jälkeen fokusoida mieli kohti seuraavaa rupeamaa.

Siirtymä on se hetki, milloin voit jättää juuri tekemäsi asian tai tehtävän taaksesi, päästää siitä irti ja ottaa aikaa ja tilaa uudelle asialle, tilanteelle tai tehtävälle. Meillä kaikilla on useita rooleja ja tehtäviä päivän aikana ja hulluksihan siinä tulee, mikäli koittaa kantaa kaikkea harteillaan pitkin päivää. Siirtymää voi olla muunkin, kuin roolien ja tehtävien välillä: siirtymiä voi olla myös tunnetilojen ja ajatusten välillä.

On tärkeää antaa itselleen se aika, jonka kulloinkin kokee tarvitsevansa. Liian helposti olemme ulkomaailman ja ulkoisen tahdin vietävissä. Osittain siksi, että ympäristö vaikuttaa meihin tiedostamattamme enemmän, kuin osaamme oivaltaakaan. Osittain olemme ulkomaailman vietävissä siksi, että olemme irtaantuneet sisimmästämme ja ytimestämme.

Rohkaisen meitä kaikkia ihania ihmisolentoja silloin tällöin hidastamaan vähän tahtia ja kysymään itseltämme tärkeitä hyvinvointiimme olennaisesti liittyviä kysymyksiä:

Missä menen nyt?

Mitä minulle kuuluu juuri nyt?

Mitä minä tarvitsen juuri nyt?

Miltä minusta tuntuu juuri nyt?

Matka sisimpään on aina mielenkiintoista, koska ajatus tai tunne omasta sisimmästä voi hyvinkin vaihdella. Se vaihtelee, koska tunnetilamme vaihtelee. Ja koska tunnetilamme vaihtelee, niin meidän olommekin vaihtelee. Missä ikinä menetkin ja mitä ikinä saat vastaukseksi edellä mainituista kysymyksistä muista olla itsellesi lempeä ja palauttaa mieleesi se, että herkkyys on todellakin ookoo.

EMOTIONAALISESTA KRAPULASTA PALAUTUMINEN

Kyllä, koen aika-ajoin emotionaalista krapulaa siitä kaikesta, mitä teen. Hälinää, energiaa, positiivisuutta, mekkalaa, ihmisiä. Oma valintani on tehdä työtä, joka liittyy vahvasti touhuiluun ihmisten kanssa ja antamiseen muille. Erityistaitoni on suklaan syömisen lisäksi jakaa positiivista energiaa.

Energian jakaminen ei liity vain ryhmäliikuntaohjaajan työhön, vaan se liittyy vahvasti myös työhöni sosiaalisen median vaikuttajana ja luennoitsijana/puhujana/esiintyjänä. Olen kuitenkin oivaltanut matkani varrella sen, että henkisesti raskas, ekstrovertti duuni vaatii paljon toista ääripäätä, nimittäin totaalista antisosiaalisuutta ja introverttiyttä. Olipa kerran aika, jolloin ajattelin, että eihän näin voi olla! Minussa on jotain vikaa, koska kaipaan olla yksin ja ihan vaan h i l j a a. Itsekseni.

Vihdoin jossain vaiheessa oivalsin, että voidakseen antaa muille, tulee ihmisen myös ottaa itselleen…aikaa. Herkimmilläni minunkin tarvitsee saada etäisyyttä sekä joutenoloa, mutta minun tulee myös osata ottaa se vastaan ja antaa itselleni lupa siihen.

Omalla kohdallani oma aika on erityisesti liikettä ja liikuntaa. Rakastan liikkua, olenhan tehnyt sitä ”koko pienen ikäni”. Se ei ole kuitenkaan ainoa oikea tapa olla ja levähtää. Välillä on oikeasti vain oltava. Vaikka joutenolo eli niin sanotusti ei minkään tuottavan tekeminen on välillä aivan mahtavaa, niin kaikkein toimivin konsti itselleni ottaa etäisyyttä ekstroverttiin duunimaailmaani on liike. Ja mielellään itsekseni. Ihan siinä mun omassa pienessä fantsussa kuplassani.

Pitkään uskottelin itselleni, että minunkin tulee seurata ajan trendiä panostamalla meditaatioon ja joogaan rauhoittumisen muotona. Kokeilinkin niitä muutaman kerran. Mutta toisin, kuin olisi voinut ajatella, pinnaa kiristikin kahta kauheammin ja homma omalta kohdaltani meni suorittamiseksi. Noh, sisäisen suorittajan hiljentäminen itsessäni onkin sitten tarina eri. 😉

Paras tapa nollata kierroksia on tehdä sitä, mikä juuri sinun kierroksiasi nollaa. Todetaan se taas, temperamenttikysymys. Itselleni liikunta esimerkiksi juoksun, kävely, kuntosalin tai pyöräilyn merkeissä kerryttää voimavaroja. Akkuni latautuu parhaiten silloin, kun saan tehdä jotain, joka aidosti on itseni näköistä ja jossa voin saavuttaa flow’n. Flow’sta voidaan puhua silloin, kun tekemistä siivittää täysi keskittyminen ja uppoutuminen tekeillä olevaan asiaan. Henkinen palautuminen on yksilöllistä ja temperamenttikysymys. Jos koitamme rentoutua tyylillä, joka ei tunnu omaltamme, emme palaudu.

Kaiken häslän ja puuhastelun vastapainoksi kaipaan myös runsaasti hiljaisuutta, rauhaa ja omaa aikaa: päivällä hakeudun koiran kanssa metsään, koska kaipaan olla rauhassa. Tai illalla kävelen koirani kanssa meren äärelle, sillä se on sielunmaisemani. Aamut aloitan mieluiten rauhallisesti, ilman kiirettä tai menoja. Aikataulupaine nakertaa kaiken muun elämäni ämbäläsämbälän ohella jaksamistani ja hermojani, vaikka parhaimmillaan sitä olisikin veitsenterällä.

Ryhmäliikuntaohjaajana tuntieni jälkeen ennen kaikkea kaipaan olla hiljaa. Tarvitsen erityisesti sitä, että saan olla ja tehdä asioita omassa tahdissani. Ja välistä olla itselleni.

SOSIAALISESSA MEDIASSA MIELEMME TÄYTTÄÄ NARRATIIVIA

Sosiaalinen media on mahtava paikka. Henkilökohtaisesti saan sieltä energiaa bondaamalla samanhenkisten ihmisten kanssa, jotka jakavat kanssani samanlaisia kiinnostuksen kohteita.

Toisaalta sosiaalinen media on myös haastava, koska me kaikki voimme ymmärtää, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne somessa näyttävät. Somessa kun asiat hyvin usein näyttävät ideaaleilta, romantisoiduilta, optimaalisilta tai glitteröidyiltä tai filtteröidyiltä. On tärkeää muistaa, että omaa perusarkeaan ei koskaan tule verrata sosiaalisessa mediassa jaettaviin huippuhetkiin. Fakta on se, että jokainen meistä, joka julkaisee somessa jotain miettii, jos ei tietoisesti niin aina vähintään alitajuisesti, julkaisemaansa jonkinlaisen filtterin kautta. Se vain on meissä ihmisissä: meillä on sisäänrakennettu tavoite ja tahtotila varmistua siitä, että se mitä olen tai teen, niin onhan se muiden mielestä hyväksyttävää.

Kysymykseen siitä, että voiko jonkun ihmisen erityisherkkyyden täysin aistia sosiaalisessa mediassa sanoisin, että ei voi. Me emme voi koskaan täysin tietää, mitä toinen ihminen on kokenut tai kokee tällä hetkellä. Jos koemme, että tiedämme tai tunnemme kyseessä on meidän oma väritetty narratiivi siitä, mitä oletamme omien linssiemme, ajatustemme ja kokemamme kautta toisesta tai hänen elämästään. Emme voi koskaan tietää, missä toinen ihminen todella menee.

Tein aikoinaan myyntityötä ja ensimmäinen asia, mitä meille opetettiin oli se, että ”olettamus on kaikkien emämunausten äiti – älä koskaan oleta mitään”. Tämä pätee mielestäni loistavasti myös sosiaaliseen mediaan. Se, mitä oletamme kertoo enemmän meistä, kuin oletuksen kohteesta. Aivan samalla tavalla kertoo negatiivinen kommentointi itse kommentoijasta, kuin kommentoinnin kohteesta.

SOSIAALISESSA MEDIASSA AITOUS TUO ELINVOIMAA

Kun puhutaan sosiaalisesta mediasta nousee keskusteluun väistämättä jossain vaiheessa aitous. Ah, ihana aihe, josta olen aikoinaan puhunut myös Nainen ratissa -podcastissani. Se, onko joku ihminen tai vaikuttaja somessa todella aito on loppujen lopuksi ensinnäkin haastava satavarmaksi sanoa. Toisekseen se ei ole meidän muiden ihmisten käsissä sanoa – loppujen lopuksi vain sillä on väliä, millaista elämää tosiasiassa kukakin oikeasti kokee elävänsä. Sinä itse tiedät, elätkö totuudenmukaisesti tai aidosti. Sitä ei muut voi puolestasi sanoa.

Siksi sosiaalisessa mediassa on jokaisella meistä siellä hyöriessä vastuu koostaa oma somealustamme sellaiseksi, että se lähtökohtaisesti palvelee meissä sitä kuuluisaa goodvibesia. Jos näin ei ole, niin syy löytyy algoritmeista: tykkäämistäsi kuvista ja seurattavistasi. Varmista, että tykkäät sellaisista kuvista ja seuraat sellaisia tilejä, jotka voimaannuttavat sinua.

Sosiaalisessa mediassa me ihmiset ihastumme johonkin ajatukseen jostain ihmisestä tai asiasta. Ne narratiivit. Me ihastutaan ja ihannoidaan jotain tiliä tai tyyppiä, koska meille muodostuu tästä tyypistä tai tilistä joku käsitys sen tarinan pohjalta, jonka itsellemme väritimme.

Sillä kyseisellä käsityksellä tai ajatuksella, joka meille on muodostunut oman päämme sisällä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Sosiaalisella medialla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Siksi, mitä aitouteen tulee, niin sitä ei yksinkertaisesti voi tietää ja toisaalta mitäpä sitä stressaamaan muiden puolesta: jos joku ihminen ei ole omassa somessaan aito, niin hän kuluttaa siinä omaa energiaansa. Kulissien pitäminen yllä vie aina voimavaroja ja lopulta tekee ihmisestä onnettoman. Siksi oma henkilökohtainen suositukseni on pysyä somessa aitona omana itsenään, koska pidemmän päälle se säästää elintärkeää energiaa ja elinvoimaa.

Olen tullut kaiken aitouskeskustelun pohjalta ja lomassa siihen tulokseen, että minun tehtäväni somessa ei ole arvioida muiden aitoutta. Minun tehtäväni on hoitaa oma tonttini mahdollisimman hyvin ja varmistaa, että teen itseni näköistä somea. Pysyä uskollisena arvoilleni ja sisimmälleni sekä toimia hyviä tapoja kunnioittaen. Sama pätee elämään yleisesti: emme ole maan päällä tuomitsemassa ketään, vaan olemme pelmimässä omalla hiekkalaatikollamme, kasvamassa ja kehittymässä ihmisinä.

Tällä hetkellä olen onnellinen omaan sosiaalisen median yhteisööni. En muuttaisi mitään. Itselleni some on brändityökalu. Se ei ole elinkeino eikä tulonlähde, vaan itsensä toteuttamisen väline. Oma linjaukseni sosiaalisen median kanssa on se, että teen sitä niin kauan ja sillä intensiteetillä, kuin se itsestäni tuntuu hyvältä. Teen kaupallisia yhteistöitä hyvin vähän, sillä en halua homman tuntuvan työltä. Periaatteeni on, että vastaan kaikkiin viesteihin aina jotain. Jokaiseen viestiin, jonka saan. Haluan vastata, sillä olen kiitollinen siitä, että ihmiset ovat yhteydessä minuun ja jakavat kuulumisiaan, näkemyksiään ja ajatuksiaan. Vastaan aina omalla painollani, itselleni sopivaan aikaan. Tällöin parasta on myös se, että minulle ei tule tunnetta siitä, että minulta odotetaan enemmän, kuin mitä voin antaa.

On toki paljon hetkiä, jolloin on riittämättömyyden tunne saattaa hiipiä olkapäälle: ”vitsi, kun en voi auttaa enemmän”. Ihmiset jakavat paljon huoliaan ja haasteitaan sekä kysyvät hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä ja toivovat vastauksia.

Olen valmentajana kuitenkin oivaltanut sen, että minun oman hyvinvointini vuoksi on tärkeää, että en ota kannettavaksi muiden ihmisten huolia tai murheita. Voimme myötäelää toisen rinnalla, mutta emme voi ottaa kannettavaksemme muiden ihmisten taakkaa. Voin olla tukena ja auttaa aina jollain tasolla, mutta omat terveet rajat on säilytettävä. Terveellä tavalla itsekäs saa ja pitääkin olla. Tämä pätee niin sosiaalisessa mediassa, kuin kasvokkain tapahtuvassa valmennustilanteessakin. Tekemällä on opittu.

On toki aikoja, kun laitan kännykän alas itkua tihrustaen ja manaan, miten maailma voikaan olla niin hiivatin epäreilu paikka. Olen kuitenkin oppinut antamaan itkun tulla ja oppinut kuulostelemaan, mikä tunne on itkun takana ja mikä viesti kyseisellä tunteella on minulle.

KIITOS HERKKYYDELLE

Kiitos, kun olet. Ansiostasi olen oppinut rakastamaan herkkää puoltani. Olen oppinut vaalimaan ja arvostamaan sinua. Olen oivaltanut, että voin olla herkkä ja vahva samaan aikaan eivätkä ne poissulje toinen toisiaan.

Olen sisäistänyt sinun olevan osa minua ja haluan pitää sinusta kiinni nyt ja aina. Ansiostasi osaan kuunnella ja myös kuulen paremmin. Osaan tuntea syvemmin ja sanoittaa tunteitani tarkemmin. Osaan olla läsnä tässä hetkessä enkä enää juokse karkuun. Ilman sinua en olisi tässä. Kiitos, että sinulta on ollut mahdollisuus oppia – niin ihmisenä, kuin ammatillisestikin – ja kiitos, että mahdollisuus uuden oppimiseen on jatkossakin, kunhan vain pysyn sinulle avoimena.

Kiitos, kun olet siinä ja kuljet tätä matkaa kanssani. Kiitos, että et jättänyt minua silloin, kun koitin haudata sinut sisälleni. Kiitos, kun kurkotit kätesi kättäni kohti ja tartuit siitä kiinni. Kiitos, kun talutat minua matkallani sinne, minne minun on tarkoitus mennä.

-Kira Tiivola

 

4

This Post Has 2 Comments

  1. Elsa

    Olipas kauniisti kirjoitettu teksti 😊 Ja vitsit, mähän löysin monta kohtaa, joihin samaistuin tosi vahvasti, vaikken oo ajatellut olevani mitenkään erityisen herkkä – tämä laittoikin nyt mietityttämään! 🤔😁

    1. Nonna

      Hei kannattaa kokeilla tehdä niitä erityisherkkyyteen liittyviä nettitestejä, ne pistemäärät kertovat paljon 🙂 Erityisherkkkä ihminen ei tarkoita ujoa, niin kuin moni sen mieltää tai esimerkiksi sitä, että erityisherkkä ei persoonana voisi olla esim. hyvinkin ulospäinsuuntautunut.

Vastaa

Close Menu