Ammun varmasti itseäni jalkaan mielipiteilläni, mutta ne ovat mun ja niin on tämä blogikin.
Kesä tulee, joten eiköhän kourasta oikein kunnolla ampiaispesää!
Huomiomasennus
HUOM! Puhumani huomiomasennus on oma sanani, joten sen sisältökin on se, mitä tässä kerron.
Olen täysin tietoinen, että maailmassa on masennusta, erityisesti suomalaiset ovat tässä asiassa kärkikastia. Mutta kuitenkin en tähän masennukseen usko kaikkien kohdalla. Nykyään ei vain ole ”tavallista” masennusta vaan myös huomiomasennusta, jonka luokittelen yhdeksi osaksi somemasennuksen kanssa. Huomiomasennus ilmenee vain jos et saa riittävää huomiota muilta. Se oireilee niin, että huomiomasentunut saattaa jopa keksiä omia tarinoitaan oman elämän ympärille, mahdollisimman dramaattisia, jotta varma huomiointi muilta olisi taattu. Hän ei siis välttämättä ole masentunut vaan kuvailee olevansa masentunut, koska on tapahtunut tällaista ja tällaista ja siksi on masentunut. Nämä ”tällaiset” ja ”tällaiset” ei siis välttämättä olekkaan totta, joten voiko niistä syntynyt masennus olla?
Nyt en yhtään dissaa niitä, jotka sairastavat vakavaa sairautta, masennusta – enkä oikeastaan halua ”dissata” ketään, mutta valitettavasti nykyään erityisesti nuorten teinien keskuudessa tämän yllä mainitun tyylinen masennus on yleistä.
Hei ota lääkettä!
Musta tuntuu, että masennuslääkkeet saadaan (otetaan) vain siksi, että voidaan sanoa olevansa nyt masentunut, koska näitä lääkkeitäkin tuntuu saavan erittäin helposti nykypäivänä. Omakohtainen kokemukseni on se, että tiedän kolme henkilöä, jotka ovat saaneet ensimmäisellä lääkärikäynnillä reseptin masennuslääkkeisiin, koska ovat itse kertoneet olevan masentuneita. Heitä ei ole passitettu terapiaan. Lisäksi tiedän yhden, jolle tarjottiin ensimmäisellä lääkärikäynnillä masennuslääkkeitä kertoessaan, että epäilee masentuneen, mutta hän ei itse halunnut ottaa niitä vastaan. Itselleni kävi niin, että olin kokenut kovia ja nämä kokemukset satuttivat, mua harmitti ja itketti. Mulle tarjottiin masennuslääkkeitä. Totesin lääkärille, että nyt on vain rankkaa, koska elämä kolhii ja voisinko ihan vain surra tämän asian läpi? Mutustella ikävyydet ihan ilman lääkkeitä, koska mulla on muuten kaikki ok. ”Käy sekin, mutta olethan yhteydessä jos tuntuu, että tarvitset reseptin”, totesi lääkäri.
Tuntuu, että nykyään ei ole ok tuntea surua syvästi, kun se on sitten jo masennusta. Jos mulle lääkäri diagnosoisi masennuksen, en siitä julkisesti puhuisi. Sitten on myös näitä, jotka ovat ”niin rohkeita kun kertovat julkisesti vakavasta asiasta”. Ovatko siis rohkeita jos he eivät sairastakkaan masennusta ja silti tuovat asian ilmi kaikille esimerkiksi somessa ja antavat vielä vinkkejä seuraajilleen asiasta, mistä ei oikeaa kokemusta olekkaan? Ja nyt puhun sellaisella kokemuksella eräästä nuoresta aikuisesta, joka on kertonut sairastavan masennusta julkisesti, saanut siihen lääkkeet ja kertonut ettei aio niitä syödä, koska ei ole oikeasti masentunut, vaan hän on saanut tällä tarinalla hyvin itselleen seuraajia.
Murrosikä vai masennus
Sitten mä mietin, että jos joku masentuu esimerkisi siitä, että on teiniuhma parhaimmillaan ja kotibileisiin pääsy evätään. Joo o. Sillon varmasti se tuntuu maailmanlopulta. Mitä jos on usein erimielisyyksiä esimerkiksi vanhempiesi kanssa ja se vaikuttaa niin, että masentuu sen vuoksi? On siis masentunut siitä, miten häntä kohdellaan kotona. Mitä jos kyseinen masentunut kohtaa esimerkiksi lähimmäisen kuoleman? Ymmärrän, että ihminen voi masentua milloin vain, mutta jokin sen kai laukaisee. Haluaisin ymmärtää paremmin, että jos yksilö on herkkä masentumaan asioista, jotka ovat MUN mielestä normaalia jossakin vaiheessa elämää (esim. nämä erimielisyydet teinin ja vanhempien välillä, koska teininä vain kaikki on joillakin out), niin miten kyseinen yksilö kokee isot, vakavat menetykset tai vastoinkäymiset elämässään? Vai onko hänellä ns. samalla lähtöviivalla ystävän kuolema ja erimielisyydet vanhempien kanssa? Vai ollaanko sitten jo itsetuhoisin ajatuksin liikenteessä? En tiedä, kertokaa.
NYT mä koen asian niin, että ”normaaleissa” elämäntilanteissa, kuten teiniuhma, se aika eletään vaikka hammasta purren. Eli jos oikeasti ei tapahdu esim. väkivaltaa, niin teiniuhma ja vanhempien asettamat rajat tulisi mun mielestä käsitellä masentumatta. Tässä moni voi ajatella, että asioissa on niin monta puolta, mutta niin varmasti on jos antaa olla. Mä en yhtään tiedä ymmärrättekö mua, mutta onneksi osaan katsoa ne tahalleen väärinymmärtäjät sivuun ajatuksistani. Jotkut asiat ovat mustavalkoisia ja saakin olla. Mun mielestä on tietynlaista heikkoutta olla kestämättä edes pieniä vastoinkäymisiä ilman että masentuu. Elämässä on iloja ja sitten on suruja. Sitten meillä on myös masennus. Mitä jos meillä ei olisi sanaa masennus ja sitä, mitä se käsittää?
Onkohan meillä Suomessa oikeasti niin paljon masentuneita kun tilastot kertovat. Onkohan niihin tilastoihin laskettu ne masentuneet, joille annetaan resepti mukaan lääkärikäynniltä? Koska eikö se tarkoita sitä, että lääkettä annetaan vaivaan, minkä lääkäri on diagnosoinut.
Löydät mut instagramista kasikirjaminustasinulle ja facebookista Käsikirja minusta sinulle.
Nonna
