Hei lukijat,
Olen saanut muutamia kysymyksiä raskauteeni liittyen; missä vaiheessa huomasin olevani raskaana, millainen raskaus oli, miten ajattelen raskauteni ja erityisherkkyyden liittyvän toisiinsa jne.
Tässä kirjoituksessa kerron omasta raskausajastani erityisherkkänä odottajana.
Ennen raskautta
Olen ihminen, joka on hyvin tietoinen kropan muutoksista. Mulla on useita allergioita ja sairauksia ja huomaan pienetkin erilaiset vartalooni kuulumattomat tapahtumat hyvin pian. Mä en ole yksi niistä, joka lähtee kakalle ja tulee vessasta vauva sylissään ulos tuumaten ”oho, olinkin raskaana”.
Olemme yksi niistä pariskunnista, joille lapsen saanti ei ole itsestäänselvyys. Sairastan mm. PCOS:ää ja tämä hankaloittaa lasten saantia. Kuitenkin jo ennen kun kuukautiseni olisi pitänyt alkaa, tiesin, että olin raskaana.
Hei olen raskaana, erittäin raskaana
Jo pian plussattuani kaikenmaailman raskausoireet saapuivat lällätellen elämääni. Muistan hyvin kun aamuisin, ennen kuin nousin sängystä, söin suklaakeksin ja join pillimehun, koska olin hyvin huonovointinen. Nousin tekemään aamupalan ja välillä tein sen kolmekin kertaa, välissä oksentaen. Olin hyvin turvonnut ensimmäiset kolme kuukautta ja kun turvotus laski, vatsa alkoikin jo näkyä. Rinnat olivat myös ihan superarat. Nukuin urheiluliiveillä öisin ja muistan kun en voinut yhdessä välissä edes kuivata suihkun jälkeen rintojani pyyhkeellä kun se sattui niin paljon.
Ensimmäiset kolme kuukautta oksensin useita kertoja päivässä. Neljäntenä raskauskuukautena enää vain kerran päivässä. Viidentenä raskauskuukautena enää vain kerran viikossa ja sitten kuudes ja seitsemännes raskauskuukaudet olivat elämäni parasta aikaa. Voin todella hyvin ja pystyin syömään lähes kaikkea mitä en normaalisti pysty ongelmaisen suoleni vuoksi.
Jotenkin musta tuntuu siltä, että jos olisin vielä joskus raskaana ja raskaus olisi oireeton, pelkäisin koko ajan menettäväni lapsen. Huonovointisuuden, oksentelun, huimaukset ja muut oireet kestin siksi, että ajattelin tyttärellämme olevan kaikki hyvin.
Synnytys
Olen aina pelännyt synnytästä ihan vietävästi. Tiedän kyllä useita syitä, mitkä siihen vaikuttavat, mutta valitettavasti ne syyt ovat niin henkilökohtaisia etten niistä täällä halua puhua. Jo heti raskauteni alkuvaiheista lähtien kävin pelkopolilla keskustelemassa peloistani ja valtavasta ahdistuksesta. Huomaan välillä erityisherkkyyteni ottavan vallan niin vahvasti, että henkiset kivut pääni sisällä alkavat tuntua myös fyysisiltä. Jos en analysoisi asioita niin syvältä ja paljon, uskon, että monetkin asiat olisivat vähän kivuttomampia.
Sain hyvin pian raskauden edetessä sektiopäätöksen, joka lohdutti valtavasti; mulla oli vaihtoehto jos niin halusin. Puhuimme myös paljon lääkärin kanssa siitä, että voisin kokeilla alakautta synnytystä ja missä vain kohtaa huutaa pelin poikki ja siirtyä sektioon. Valitettavasti olen usein pessimisti ja näin tämän mahdollisuuden ”vauva on ihan juuri syntymässä, nyt synnytät loppuun asti alakautta vaikka väkisin”-tyylisesti paikat revenneinä niskaan asti, koskaan enää kävelemättä ajatellen, kyllähän tämä pitää naisen kokea edes kerran elämässään.
Kuten aiemmin kerroin, meille lapsen saanti ei ole onnistunut nappia painamalla. Tämä on yksi syy siihen, että koin saavani lapsen turvallisimmin syliini sektiolla kuin alakautta. Jos koskaan olen enää raskaana, en poissulje alakautta synnyttämisen mahdollisuutta. Eniten siinä pelkään sitä, että synnytyksen aikana en ole riittävän rohkea edetäkseni synnytyksessä vauvan tarpeiden mukaan ja että teen hänelle omilla toimillani jotakin hallaa. Tyttäremme synnytys käynnistyi luonnollisesti, mutta se päättyi hätäsektioon.
Pelkopoli
Kaikki lääkärit, hoitajat ja kätilöt olivat matkamme varrella aivan ihania, yhtä kätilöä lukuunottamatta. Olin käynyt eräällä kätilöllä kerran pelkopolilla ja keskustelu oli hyvä. Toisen kerran tapasin tämän ei-niin-mukavan-kätilön.
Näimme ensimmäistä kertaa ja kättelimme.
Kätilö: Mitenkäs se päivä on sujunut?
Mä: Oikein mukavasti, on hyvä olo. Tulin juuri kuntosalilta.
K: Ai. Olitko töissä vai reenaamassa?
M: Kevyttä jumppaa tekemässä.
K: Jännä. On kyllä tosi jännä, että uskallat salilla käydä, mutta pelkäät synnytystä.
M: Anteeksi kuinka..?
K: Niin, että helpomminhan kohtusi siellä repeää kuin synnytyksessä.
Aloin itkeä, johon kätilö totesti: ”Ei sitä nyt itkeä kannata alkaa”. Olen aina liikkunut paljon, ammattini on liikunta-alalta, yritystoimintani on liikuntaa. Se asia, mikä raskaudessa teki mulle hyvää, hyvän mielen ja rentoutti, oli liikunta. Totesin kätilölle itkun seasta: ”En varmaan sitten tee enää sitäkään”.
Menin itkien kotiin ja kerroin tapahtuneesta miehelleni. Hän kommentoi heti, että lisää synnytystoivelistaan, että emme halua kyseistä kätilöä synnytykseemme.
Kiitos kuitenkin kaikille muille kätilöille, hoitajille ja lääkäreille ammattimaisesta toiminnasta, ihanasta tavasta lähestyä ja käsitellä ihmisiä. Suositukseni on, että juuri kyseistä henkilöä ei kannata laittaa pelkopolille kohtaamaan synnytystä pelkääviä äitejä.
Raskaudesta ja synnytyksestä voisi puhua paljon, mutta tässä teille pintaraapaisu mun raskaudesta.
Nonna
Sähköposti kasikirjaminustasinulle@outlook.com
Instagram kasikirjaminustasinulle
Facebook Käsikirja minusta sinulle
