Vaikka kesäsäät ovat hellineet pitkään sateista huolimatta, ajatukset ovat syksyssä. Opiston syksyn työt vaativat suunnittelua etukäteen ja koska lapset ovat edelleen kotona kanssani, niin töitä on tehtävä niinä hetkinä kun mies on kotona ja ennakoitava. Ensimmäistä kertaa kesä ja nimenomaan kesäloma on kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja olen oivaltanut jotakin suurta.
Mistä puhun?
Olen aina oikeastaan kaikessa ollut vahva suorittaja. Olen hyvä monissa asioissa, mutta suorittajatyyppiä en ihaile, erityisesti itsessäni. Suorittamisen paineet tulevat lapsuudesta, mikä on monelle erityisherkälle ominaista. Kun suorittamisen tielle lähdetään, pikkuhiljaa kaikki elämässä muuttuu suorittamiseksi. Lomista lähtien.
Olen aina kirjoitellut suunnitelmia ja suunnitelmille suunnitelmia. Kirjaan ylös mitä tulisi tehdä viikon aikana ja mitä päiväkohtaisesti. Vaadin itseltäni aivan liikoja, jotta riittäisin. Riittäisin muille. Riittäisin jollekulle. Riittäisin itselleni. Riittäisin jollekulle, jota ei kiinnosta paskan vertaa mun olemassaolo. Teen asioita näyttääkseni jonkun arvostelijan mielestä edes joltain. Vaikka se arvostelija on se, jonka vuoksi ei kannata edes ilmaa päästää ulos.
Mieheni totesi keväällä, että hän on aina miettinyt miksi ajattelen niin, hän ei odota multa mitään niistä asioista, mitä saan aikaiseksi viikon aikana. Joskus kuitenkin on ollut niin, että mun arvo on mitattu saavutuksillani, enkä oikeastaan silloinkaan ole ollut riittävä. Tämä mieheni lause jäi päähäni ja aloin todella pohtia, että miksi toimin kuten toimin ja oikeastaan ketä varten?
Ensimmäinen lomani ikinä ilman to do -listaa
Olen lapsesta lähtien kirjannut ylös mitä lomani aikana pitää tehdä. Ensimmäisen kesälomanikin töistä ansaittuani en osannut olla, vaan otin loman ajaksi toisen työn. En kokenut ansainneeni lomaa ja olisin ollut lusmuilija laiskiainen jos olisin vain lomaillut. Ennen lomaa olen tehnyt to do -listan, mitä tulisi loman aikana tehdä, jotta esim. seuraava syksy olisi helpompi. Missään nimessä en ole siis lomaillut mistään, vaan elänyt jo tulevaa.
Olen myös aina ihmetellyt, miksi jotkut perheet käyvät lomilla. Miksi he haluavat poistua kotoa tehdäkseen kaikesta hankalaa esimerkiksi ulkomailla tai vaikka kylpylälomalla. Kotona on kaikki tarpeellinen.
Rikoin kuitenkin omaa pientä pääni sisäistä asetelmaa ja lähdimme perheen kanssa reissuun. Olin ajatellut, että reissussa jätän taakseni kaiken kotiin liittyvän puurtamisen ja puhelimellakin olen mahdollisimman vähän. Kokeilen elää hetkessä, vaikka niin olen luullut aina osanneeni tehdä. En ole.
Ensimmäistä kertaa ymmärsin, miksi jotkut jättävät kotinsa ja lähtevät toisaalle nauttimaan. Ensimmäistä kertaa myös itse nautin oikeasti lomastani.
Oivallusten vuosi
Kevään ja kesän aikana kävimme mieheni kanssa Eevi Vuoriston ”Ymmärrä itseäsi ja suhteitasi” -verkkokurssin (tämä ei ole maksettu mainos). Monet asiat avautuivat mielissämme ja me todella mieheni kanssa ymmärrämme toisiamme paremmin, mutta niin ymmärrämme myös itseämme. Kurssilla käytiin läpi kiintymyssuhdemalleja ja voimme molemmat lämpimästi suositella kurssia ihan jokaiselle! Jos jotenkin luulet tietäväsi itsestäsi jo lähes kaiken, luultavasti olet vasta lähtökuopissa.
Minä, siis MINÄ, minä riitän juuri tällaisena kuin olen. Mäpä olen vielä oikein hyväkin näin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan sen. Se on vaatinut erottautumista tietynlaisesta seurasta, mikä on aina vähätellyt mua. Se vika ei ole koskaan ollutkaan mussa.
Aivan kamalaa sanoa tämä ääneen.. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen nauttinut aidosti elämästäni tänä kesänä. Ensimmäistä kertaa yli kolmekymppisenä mä nautin elämästäni. Ihan pirun surullista, mutta kuinka samaan aikaan onnellista, että mä olen löytänyt itseni ja elämänilon vihdoin. En koe olleeni masentunut koskaan, mutta suorittaja-minä on jättänyt kaiken aidon onnen alleen. Olen luullut sen olevan onnea.
Nyt kun vain kirjoitankin tätä, itken onnesta. Kaikesta paskasta irtaantuminen on vienyt mut mieheni, lasten, ystävieni ja läheisteni kanssa aitoon onneen, minkä koen vasta nyt. Joskus onnellisuus vaatii isoja ja kipeitäkin päätöksiä, mutta kaikki eivät ole täällä ymmärtääkseen hyvää, vaikka ehkä itse luulevat niin. Ja mikä ero nykyisessä lähipiirissäni on aikaisempaan? Nykyisin kaikenlainen turha asioista vääntäminen, kiusanteko, toisille vinoilu (kauniisti sanottuna) on jäänyt taakseen ja koskaan en esimerkiksi poistu itse eikä meiltäkään kukaan poistu itkien. Sellaista elämän ei kuulu olla. Ja itkemisessäkään ei ole mitään väärää, ei todellakaan. Mutta niissä hetkissä voi olla, mitä sen jälkeen tapahtuu kun joku pahoittaa mielensä, vai tapahtuuko mitään. On äärimmäisen iso ero ajatella elämässä niin, että kaikki muut aiheuttavat juuri mulle huonon olon sen sijaan, että ottaisin itse vastuun omasta huonosta olosta. Jotkut valitettavasti pystyvät vain siihen, että ajattelevat oman huonon olon johtuvan aina kaikista muista.
Ennen kuuntelin kaikenmaailman ”Sinä riität”-lauluja sillä ajatuksella, että joopajoo, niin riität. Kyllä sinä riität, mutta minä en. Mutta vitsit mä olen ihan hirmu hyvä näin, paljon parempikin kun olen ilman niitä ihmisiä, jotka sanelevat millainen olen, vaikka oikeasti kuvailevat niillä sanoillaan itseään. Jos sun paukut riittää oivaltamaan tämän saman, säkin olet asian ytimessä! Sä olet ihana noin, olet itsesi kanssa joka hetki, ole sellainen, että pystyt olemaan itsesi kanssa, aidosti onnellisena. Ja aidosti onnellinen ei satuta muita millään tavoin. Koska siihen ei ole tarvetta.
Nonna
Instagram
Facebook Käsikirja minusta sinulle
