Hellurei ja hellät tunteet. <3
Oon tässä miettinyt paljon sitä, että mun pitäisi valmistua pian ja se kauhistuttaa mua.
Voiko valmistuminen aiheuttaa kriisin?
Kun aloitin tän koulun, se oli mun unelmien täyttymys, mutta samalla se oli kamalinta mitä mulle tapahtui.
Mä masennuin kun aloitin koulun ja muutin uudelle paikkakunnalle aivan yksin.
Samaan syssyyn erosinkin vielä ja mä aloin vihaamaan itseäni.
Kadotin sen ilon mikä mussa oli ja epäilin kaikilla tavoilla itseäni. Olin aivan kadoksissa, kuka olen.
Aloitin täällä terapian ja sain mielialalääkityksen.
Sain diagnoosiksi stressiperäisen ahdistuksen ja ymmärrettyäni asioita itsestäni ja tehtyäni hitosti töitä itseni kanssa, matka kohti parantumista alkoi.
Vihdoin kun asiat on hyvin ja oon itseni kanssa hyvässä paikassa, jotain mullistavaa tapahtuu taas ja se pelottaa.
Joku voi ajatella, että mitä ihmettä siinä valmistumisessa sit on, että se pelottaa tai ahdistaa.
Mutta ohan se hiton iso asia.
Joo, eihän mulla oo normi koulua ollu pitkään aikaan koronan takia, mutta yhtäkkiä sitä on kaikesta itsestään vastuussa ja vastuussa siitä polusta, jonka valitsee ja mihin suuntaan lähtee.
Enää ei ole lukuisia koulukavereita ja opettajia, ketkä auttaisi punnitsemaan asioita ja mihin suuntaan sitä kannattaisi lähteä. Ei voikaan enää lähettää vaan sähköpostia, mitä pitää tehdä, vaan se pitää itse tietää ja itse päättää.
Ja musta välillä niiden omien ajatusten kuuntelu on hiton vaikeeta.
Niihin luottaminen on hiton vaikeeta.
Yhtäkkiä en olekaan enää opiskelija, joka saa tehdä virheitäkin, vaan mun pitäisi olla ammattilainen, joka ei ikinä mokaa.
Koko koulun ajan olen odottanut, että valmistun ja pääsen vihdoin toimimaan super sosionomina ja toteuttamaan unelmiani.
Mutta silti, tällä hetkellä kärsin kriisistä ja mua pelottaa valmistuminen.
Koen, että tää on aihe mistä kukaan ei puhu.
Tai sit oon vaan ainoa, joka tuntee kriisiä koulun loppumisesta ja siksi ei tästä puhuta hah.
Olin tai en, niin mulle tää on suuren suuri muutos ja suoraan sanottuna kriisi.
Tämä tuo mahdollisesti mukanaan taas muuton toiselle paikkakunnalle. Turkuun kylläkin, josta olenkin kotoisin. Mutta muuttaminenkin on perseestä.
Ja muuton, koska mietin riittääkö mulla täällä töitä ja suurin osa läheisistä on siellä Turussa.
Mutta kuitenkin uusien työvioiden ja uusien työkavereiden ja uusien tapojen ja muide juddujen opettelu, pelkkä niiden miettiminen saa jännityksen pintaan. HUH.
Kaikki semmonen tuttu ja turvallinen taas katoaisi ja pitäisi kehittää ne uudet rutiinit.
Uskon kyllä itseeni ja kykyihini, mutta silti olis ihanaa kun olis ikuisesti se joku oma motivaattori tossa olalla, joka auttais tekemään päätöksiä ja luottamaan myös niihin.
Mutta mutta. Jos joku on kärsinyt kriisistä valmistumisen kynnyksellä ja selvinnyt siitä, niin ottakee yhteyttä.
<3 Juulia
5
