Se päivä muutti elämäni

Ihmisillä on paljon merkityksellisiä päivämääriä, kun ihastutaan ja rakastutaan, elämän kalleimmat aarteet syntyy..
Mutta mun päivä on aivan erilainen, kuin nuo edellä mainitut.

Aloitan tarinan kertomiseni aivan alusta.

Eletään vuotta 2011, katsotaan ystäväni Jennin luona jääkiekon MM-kilpailuja, kun aloin ensikertaa valittamaan selkäni kipua ja minun on vaikea istua paikallaan ja keskittyä.

Kuukauden menivät eteenpäin ja selkäni vaan jatkoi särkemistä ja lääkäriin hakeutuessa, minulle tyrkytettiin aina vaan mitään enempää tutkimatta sairauslomaa sairauslomaa sairauslomaa, koska olin vain 20vuotias, niin ei minulla mitään venähdystä pahempaa ole.

Varmaan vasta kuudennella käynnillä lääkäri päätti, että no, ehkä pitäisi tehdä jotain lisätutkimuksia. Röntgen kuvassa näkyvä muutos vaatikin nopeaa magneettikuvatutkimusta.
Selästäni paljastui 15mm nikama siirtymä, joka pitäisi leikata, lannerankani pitäisi jäykistää. Silloin leikkausrajana oli 7mm ja minulla oli jo tuplasti se.

Kuukausien odotuksen jälkeen, minua pelotti tuleva leikkaus, mutta en voinut odottaa kuntoutuksen jälkeistä kivutonta elämää, en enää muistanut miltä tuntuu elää ilman kipuja.

Elokuun 16päivä 2012, muutti elämäni.

Olin aivan käsittämättömän kipeä leikkaukseni jälkeen. Kuinka ähisin ja puhisin, en pystynyt viikkoon itse edes sängyssä kylkeäni kääntämään, koska kivut olivat järkyttäviä.
Ja niinhän niiden kuuluikin olla, selässäni oli monta senttiä pitkä arpi, lihakset ja muut kudokset siirretty pois leikkauksen tieltä, sekä selkääni oli asennettu 4 ruuvia, totta kai olin kipeä.

Laihduin sairaalassa n. 13kg. Olen aina sanonut, kuinka ennen omistin kauniit kiinteät rinnat, mutta leikkauksen myötä niistä lähti kaikki pinkeys ja niissä on syvät arvet. (Se kuitenkin oli pienin huoleni ja rakastan tänäpäivänä niitäkin. <3)
Ja fun fact, haha, muistan ikuisesti, kun ystäväni Carolina näki mut ja huudahti heti, että ”laihuus” ei sovi mulle, mulla kuuluu olla kurveja haha. <3

Kuukausien kuluessa kipuni eivät lähteneetkään, vaan kipuni oikeastaan vaan pahenivat ja jalassani tuntui pakarasta-jalkapohjaan sähkömainen kipu koko ajan, eikä se helpottanut millään.

Muistan, kuinka otin äitini mukaan leikkauksen jälkeiseen tarkastukseen ja uskalsin sanoa leikkaavalle lääkärille ”Olemme vain ihmisiä, jos virhe on tapahtunut” ja sain vaan vastaukseksi, että ”sinuun särkee, koska olet lihava”. Jep jep..

Minuun tosiaan koko ajan sattui. Koko ajan. Kipu ei kadonnut hetkeksikään pois.

Kuitenkin yritin elää normaalin 21vuotiaan elämää ja menin töihin, jotta pääsisin muuttamaan pois kotoa. Menin isäni lounasruokalaan töihin ja muutinkin lähes heti kun aloitin työt.

Näin lyhyesti kerrottuna seuraavista vuosistani, kärsin aivan koko ajan kivuista. Minulla kokeiltiin monia monia erilaisia lääkkeitä, mitkään eivät tehonneet.
Olin lukuisia pätkiä sairauslomalla, koska en pystynyt toimimaan kipujeni kanssa.
Kävin monesti erilaisissa tutkimuksissa, mutta mitään ei muka ikinä löytynyt.

Mutta miksi ihmeessä jalkanikin oli niin kipeä ja siihen tuli voimattomuus ja halvaantumiskohtauksia? Ystäväni Johanna on joutunut viemään minut kesken baari illan päivystykseen, kun jalkani halvaantui.. Mutta taas päästiin siihen, että minulle vaan uskoteltiin, että olen lihava ja ylireagoin ja keksinkin asioita.

Jopa kun menin ehkäisyneuvolaan vaihtamaan ehkäisyni, minulle ehdotettiin tämän selkähistorian ja jalan takia, että minut pitäisi steriloida, ikinä en pystyisi lasta kantamaan. En kuitenkaan suostunut siihen, vaikka näin vuosien päästä ymmärsin nuo kommentit, koska hän vaan ajatteli, ettei se olisi minun todellakaan turvallista kantaa lasta, jos jalkani ei toimi.

Vuonna 2015 olin pahasti lääkeriippuvainen, söin lääkkeitä, jotka oikeastaan luokiteltiin huumeiksi. Söin niitä enemmän, kuin KUKAAN läheiseni edes tietää. Olin suoraan sanottuna sekakäyttäjä.

Eräänä joulukuisena iltana mietin kaikkea..
Mietin, kuinka olin ollut lukuisissa tutkimuksissa, jotka osoitti sen mitä lääkäri mulle sanoi, olen vaan hullu ja vainoharhainen ja keksin kaiken.
Jokapäiväinen, kokoaikainen hermosärky vei elämäniloni ja söi voimani.

En tuntenut enää tunteita, pelkästään särkyä, koska lääkkeet, joita söin turrutti kaiken muun minussa.

Muistan kirjoittaneeni perheelleni, sekä parille ystävälleni kirjeet, jossa pyydän anteeksi, etten enää vaan jaksa.

Pöydälläni oli monia eri lääke paketteja, joilla tiesin saavani elämäni päätökseen. Mietin kuinka itsekästä se olisi, mutta kuinka en enää jaksanut. En halunnut enää rasittaa perhettäni, en ystäviäni, olin kuin varjo entisestä.

Muistan kuinka pelkäsin, mutta olin niin väsynyt. Mutta.. kuinka kliseiseltä tämä kuulostaakin, sain kuitenkin eräältä ihmiseltä sillä hetkellä viestin. En tiedä mikä sai minut tarttumaan puhelimeen ja näytöllä luki kysymys, mitä mulle kuuluu.. Sain voimaa juuri oikealla hetkellä, laskin pillerit kädestäni, muistan kuinka vain itkin ja itkin, mä jäin jatkoajalle.

Kuukausien kuluessa sain voimaa. Sain voimaa siitä, että joku näki minut, joku halusi pitää minusta huolta ja näki vaivaa, että mulla oli hymy huulilla.
Sain voimaa, että alan taistelemaan itseni puolesta, vielä kerran.

Uskalsin elää taas uudestaan.

Aluksi lopetin kovat lääkkeet. Muistan ne vieroitusoireet, muistan kuinka tärisin läpi yön ja olin kokoajan läpi märkä hiestä. En muista, kuinka kauan nämä oireet kesti, mutta se tuntui ikuisuudelta.

Pitkään olin toivonut uutta lääkäriä, mutta sitten uskalsin vaatia sitä. Vaadin uutta lääkäriä.
Minua kuunneltiin, koin että minut otettiin vastaan ihmisenä.

Hän pisti minut tietokonetomografiaan, josta sain ilmoituksen..
2012 leikkauksessa on tehty leikkausvirhe. Yksi ruuvi lävisti vasemman jalan hermokanavani ja minut on leikattava.

Mitä? Häh? Siis… Enkö mä olekaan hullu?

Toukokuussa 2017, minut leikattiin uudestaan.
Tämä virheasennossa ollut ruuvi leikattiin pois, ja tilalle pistettiin biologista luusiirrettä.

Arvatkaa miltä se tuntui, kun avaatte silmänne ja kärsitte järkyttävistä haavasäryistä, mutta… Arvatkaa miltä se tuntuu, kun jalka on ensimmäistä kertaa 4,5vuoteen vapaa kivusta? En ikinä unohda sitä tunnetta.

Pomppaan nyt tarinassani parit vuodet eteenpäin tähän hetkeen.
Mitä mulle kuuluu nyt?
Mulle kuuluu todella hyvää.

Potilasvakuutuskeskus on tutkinut mun tapaukseni ja leikkausvirhe on tehty ja myönnetty ja saan siitä korvauksia.
Mutta, eihän raha ikinä tule korvaamaan kaikkea särkyä, kipua traumaa, jota olen kantanut mukanani tämän tarinan ajan, kuinka tulen ikuisesti kantamaan niitä mukanani.
Kuinka edelleen kärsin niin psykologisista ongelmista, kuin fyysisistä, mutta voin silti sanoa, että voin hyvin.

Tää on mun tarinani siitä, kuinka vaativa, mutta rutiini leikkaus voi mennä mönkään ja tuhota niin elämäniloisen ihmisen elämän.

Jos tää matka on mulle jotain opettanut, niin just sen, että meidän oikeasti pitää olla hyviä toisillemme. Ikinä ei tiedä mitä arpia sieltä vaatteiden alta löytyy, millainen suru ja salaisuudet oikeasti hymyn takaa piilottelee, millainen hätähuuto oikeasti räkättävän naurun takaata voikaan paljastua, kuinka kuka tahansa meistä oikeasti taistelee taisteluita pysyäkseen täällä.

Olkaa hyviä toisillenne, hymyilkää tuntemattomille ja jos joku sun rakas ihminen kärsii kivuista, kertokaa sille että välitätte. Kipuilevat ei aina tarvi sanoja korviinsa, mutta ne tarvitsee kuuntelijaa ja ihmistä joka kietoo kädet ympärille ja rakentaa turvallisen paikan olla. <3

<3 Juulia