Heippa kaikki <3
Ai siis klikkasit itses siksi tänne, koska otsikko on niin omituinen?
No mutta tervetuloa.
Mä haluan tänään puhua siitä, kuinka niin läheiseni, kuin minä itse, olen pitänyt itseäni ”sairaana tyttönä”. ”Kipuilevana tyttönä”. Mitä kaikkea näitä nyt on.
Siitä on kehittynyt mun mieleeni ”sairaan tytön syndrooma” nimitys.
Kun kipu on kulkenut vierellä, jo melkein kymmenen vuotta, se väkisinkin vaikuttaa mielialaan, se vaikuttaa kaikkeen mussa, vaikka en todellakaan sitä haluaisi.
Leikkauksienkin jälkeen on totta kai rajoituksia ja mulla tulee olemaan rajoituksia ja suosituksia, jotka kulkee mun kanssa läpi elämän, mutta ne ei voi silti mua ikuisesti määrittää. Tai ainakin toivon, etteivät ne määritä. Niin itseni kuin muiden silmissä.
Ymmärrän, että ihmiset helposti vahingossakin, pahaa tarkoittamatta, leimaa kipuilevan ihmisen. Tällä leimaamisella tarkoitan sitä, että ei edes kysytä pystytkö tai voitko sä, kun oletetaan heti, että ”ei se voi, eikä se ainakaan pysty”.
Mä olen jäänyt monista reissuista ja seikkailuista väliin, koska multa ei oo ees kysytty haluanko lähteä mukaan.
Enhän mä esimerkiksi saa lasketella, koska jos kaadunkin ja täräytän selkäni maahan, mutta voisinhan mä jotain muutakin siellä lumen seassa tehdä. Ja mä kovasti haluisinkin tehdä.
Tietysti tähän liittyy lisämausteena se, että monien sairauslomien takia, en ole ikinä ollut mitenkään rahallisesti rikas. Niin tietysti monet ovat myös olettaneet, ettei mulla ole rahaa, kuin jotkut taas eivät ole ymmärtäneet sitä, että miten mulla ei muka ole rahaa tehdä sitä ja tätä ja mennä tuonne ja tänne.
Nää vuodet on ollut oikeasti todella monella osa-alueella todella raskaita ja siksi sitä itse leimaa aina uudestaan ja uudestaan itsensä ikuiseksi sairaaksi tytöksi.
Eikä se ole pelkästään se, että muut leimaavat, vaan kyllä sitä menettää itsekin uskonsa itseensä ja siihen pystynkö tai voinko. Se, että pääsee siitä leimasta, pääsee siitä ”sairaan tytön syndrooman” ajattelumallin ulkopuolelle, pääsee raittiiseen ilmaan hengittämään, se vaatii todella paljon.
Sen kipuilevan ihmisen sisällä, niin kuin jokaisen meistä sisällä, asuu kuitenkin mahtava persoona, ja kipuilevalla se voi olla sellainen, joka pelkää tulla ulos.
Ja välillä myös huomaan itseni ajattelevan, voiko se tulla ulos? Koska, jos olen päästänyt sen ulos, ihmiset kyseenalaistavat minua, ihmiset tekevät omia johtopäätöksiään kaikesta. Eikö sekin oo oikeesti aika suoraan sanottuna, vitun fucked up? Tällä tarkoitan sitä, meikkaan mää sitten tai mitä sitten teenkin ja sanon, että muhun sattuu ja mua katsotaan silleen ”sinuako muka sattuu ja näytät tolta?”.
Mun mielestä ihmisten pitäis ymmärtää se, että esim se kun meikkaan, tai kuka tahansa kipuileva kuka meikkaa, se voi olla se päivän kohokohta kun maalaa kasvonsa ja saa hetkeksi muuta ajateltavaa.
Mä olen ihminen, joka elää järkyttävällä määrällä tunteita.
Se kuinka tuntee kaiken, niin hyvän kuin pahan, aivan saatanan täysillä, niin se on lahja, mutta se on myös mun heikkouteni.
Ja siksi tän mun ”syndroomani” kautta, mulla on myös pelko, että tuotan muille pettymyksiä.
Se, kuinka oon elänyt 10vuotta kivussa ja puolet siitä ajasta, mulle vaan uskoteltiin mussa olevan vika. Kuinka mä olen sitä ja tätä, mutta suurimpana, kuinka mä en mukamas olisi luottamuksen arvoinen ja mun sanoja epäillään, niin se jos jokin jättää jäljen.
Mulla on taustalla myös epäonnistuneita ystävyyssuhteita, kuin myös epäonnistunut parisuhde, jotka ovat loppuneet hylkäykseen, niin kyllä mä pelkään tuottaneeni heillekin vaan pettymyksen, siksi mut ehkä hylättiin. Mä pelkään edelleen, mussa olevan vika monessa asiassa ja siksi mä pelkään tuottaa pettymyksiä.
Hauskoja kysymyksiä on myös ne, kun kysellään ”No sun selkäleikkauksesta on näin kauan, niin kauan oikeen kestää, että paranet??”
No enhän mä varmaan tule ikinä täysin parantumaan.
Eikä oo mitään tiettyä terapia määrää milloin pitäisi ”parantua” ja voisin unohtaa tän ”sairaan tytön syndrooman”. Siitäkään ei parannu vain sormia napsauttamalla.
Nyt pistän teidän päätä vielä vähän enemmän pyörälle ja menen vähän itseeni.
Tähän asiaan liittyy myös se, että ihmiset ketkä eivät ymmärrä, eivät välttämättä tiedä koko totuutta.
Olen heidän antanut olettaa itsestäni jotain muuta, en ole halunnut aiheuttaa heille huolia, niin olen kantanut kaiken itse. Suomalaisella sisullahan on pärjättävä.
Mutta ei se ole näin.
Oikeastaan jos totta puhutaan, olen aivan eri ihminen kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Valehtelin voinnistani ja halusin vain hyväksyntää ja rakkautta. Ainoastaan positiiviset tunteet muilta olivat sallittuja.
Mutta olen ymmärtänyt olevani kipukroonikko, ja se on ihan ok myöntää, että nyt mä en jaksa, enkä pärjää yksin. Oon ymmärtänyt, ettei kenenkään kuulu olla täysin yksin. Kaikki tarvitsee tukea. Ei ehkä kokoajan, mutta heikkouden hetkillä, josta ei pääse yksin ulos.
Se kuinka en ymmärtänyt aikaisemmin, kuinka paljon mulla on sisälläni katkeruutta kaiken tän vuosia kestäneen kipuhelvetin jälkeen, mimmosen kolauksen se on mun minäkuvalle tehnyt, niistä asioista pitää puhua ääneen. Oon oppinut niin paljon itsestäni ja oon parissa vuodessa kasvanut äärettömän paljon.
Olen oppinut, että mun mahtavuuteni ja voimani vaan näkyy enemmän hetkinä, kun uskallan pyytää apua ja olen valmis jakamaan ajatukseni toiselle ja voin ottaa tarjotun avun vastaan.
Siksi mä teen joka päivä mieleni kanssa töitä, että ”parantuisin”.
Mä elän ja opiskelen, mä unelmoin tulevaisuudesta, unelmoin siitä kuinka joku vielä suutelee mun otsaani ennenku silmät suljetaan ja syleilee mua kun aamu sarastaa. Unelmoin aivan saakelin mahtavasta tulevaisuudesta, joka vielä tapahtuu.
Mun mielestä tärkeintä olisi, kun kaikki muistaisi sen, että yksi tunne ei pois sulje toista tunnetta.
Jos antaisin ikuisen pelon ja kivun, ahdistuksen tunteen voittaa, ne olis syöny mut elävältä kauan aikaa sitten.
Miten, sitten olen saanut rakennettua omaa itsevarmuuttani kaikkien näiden pelkojen keskellä?
Se, että oon myöntänyt tarvitsevani apua. Se, että oon ottanut avun vastaan. Se, että oon puhunut ääneen vihdoin ja viimein näistä asioista.
Koen jääneeni paljosta paitsi kipujen takia, mutta haluan silti uskoa siihen, että tulevaisuudella on tarjota mulle unohtumattomia muistoja.
Vaikka mä tulen loppuelämäni kulkemaan kivun kanssa käsi-kädessä, en ikinä halua, että mut muistetaan sairaana tyttönä.
Joten muistetaan, olla tekemättä niitä omia johtopäätöksiä ja jos jotain tekee mieli kysyä, niin kysy.
Koska vaikka mulla on sairaus, mä olen silti arvokas.
Vaikka mulla on sairaus, koen että mulla on täällä paljon annettavaa.
Vaikka mulla on sairaus, koen, että mä olen tarpeellinen.
Vaikka mulla on sairaus, koen mulla olevan täällä oma paikkani, omana itsenäni, just tämmösenä Juuliana kuin oon.
Joten, kun joku kysyy, että mistä löysin sen voiman löytää oman identiteettini, niin niin kliseistä kuin se onkin, se on ollu kokoajan mussa.
Koska mä olen jumalauta kuitenkin paljon enemmän, kun mun sairauteni.
<3 Juulia
6
