Moikka <3
Tiedättekö mitä.
Mä oon just nyt tosi onnellinen ja innoissani asioista, joita tapahtuu ja parikin aivan äärettömän siistiä juttua tulossa pian. Mutta tärkeimpänä asiana pidän sitä, että oon oikeasti kasvanut. Tunnen ja ymmärrän mun ajatusmaailmani, sekä monen asian muuttuneen mun polullani.
Mä olen niin kiitollinen kun kehoni liikkuu. Pystyn seisomaan, pystyn kävelemään, pystyn tanssimaan. En oo voinu pitää niitä 10-vuoteen itsestäänselvyytenä.
Mutta, mun vartalossani ei myllää pelkkä kipu, joka turruttaa tai pelottaa mua.
Ahdistus asuu myös mussa.
Oon tehnyt paljon töitä ajatusmaailmani kanssa, ettei peilistä kato takaisin pelkästään sairas ihminen.
Että se ei oo heikkouden merkki pyytää apua.
Että rakkaus vielä tulee mun kohdalle.
Että mä olen hyvä just näin..
Ja vaikka kaikki on hyvin ja yritän kaikin voimin taistella sitä vastaan, niin ahdistukseni ottaa välillä vallan. Se tuntuu, pisimmästä hiustupsusta-varpaan päähän asti. Kyseenalaistan kaikkea ja kaikkia. Se tuntuu painavalta kiveltä rintani päällä, joka leviää kokoajan lähemmäs sormenpäitäni.
Tällä hetkellä mun ahdistukseni elää voimakkaasti unettomuuden takia.
Se herättää ne menneisyyden kaikki möröt, huonot hetket, kipeät muistot…
Kuinka mä haluisinkaan sanoa sille menneisyydelle, kaikille muistoille ja kaikelle paskalle heipat, ja jatkaa täysillä elämää, mutta tiiättekö. Mä vietin aikaa, mä lepäsin niiden menneisyyden mörköjen sylissä, kun työnsin kaikki muut pois luotani ja kukaan muu ei syleillyt mua, ne piti sillä tuskan määrällä mut lämpimänä.
Ei sitä aina pysty kontrolloimaan mitä tuntee.
Mutta me tarvitaan ymmärrystä siihen, mitä me tunnetaan ja miksi me tunnetaan niin.
Itsensä, ajatuksiensa, kokemusten niiden asioiden läpikäyminen voi olla vaikeeta ja epämukavaa.
Mutta se ymmärrys on todella todella todella merkityksellinen ja tärkeä asia jokaisen omalla polulla. Ymmärtää ne asiat mitkä repii vanhat haavat uudestaan ja uudestaan auki, miten välttää niiden jatkuva avaaminen, jotta voi jatkaa matkaansa.
Tärkeänä ihmisenä mun ymmärtämisen polulla on ollut upea Monna Pursiainen .<3
Monna otti mut life coach harjoitusasiakkaakseen ja oon tän lyhyen opettaja-oppilas suhteen aikana oppinu paljon itsestäni, kun käynneistäni terapiassa.
Arvostan sitä, että mulle sanottiin asiat suoraan. Ei oltu hiljaa ja myötäilty minua, vaan avattiin suu ja otettiin se riski, että muhun sattuu. Ja helvetisti se sattukin.
Ja haluan tähän perään sanoa sen, että kun on elänyt tietyllä tavalla jo pitkään, niin niistä tavoista on vaikea päästää irti ja ne tulee osaksi sinua. Meidän keskusteluiden kautta, Monna tietää kuinka elämänjanoinen olen. Kuinka mä haluan elää ja toteuttaa unelmia, haaveita, mä haluan tehdä osallani maailmasta paremman paikan. Mutta mikä mua pidättelee siinä, niin mä olin tietynlaisessa vankilassa tunteideni kanssa, koko ajatusmaailmani kanssa ja pyörin ympyrää. Jotta pääsen siitä, niin jonkun turvallisen, jonkun viisaan, jonkun jämäkän, jonkun piti ottaa se paikka ja sanoa mulle asioista.
Ja niin mä ymmärsin eläväni puolella teholla. Joten kyllä se sattu, mutta arvokkaalla tavalla. Se ihminen välittää musta niin paljon ja aidosti haluaa mun pärjäävän ja elävän ja siksi mä en voi ollakaan kiitollisempi Monnalle.
Monna tiesi, että antaa sen sattua ja antaa sen sitten parantua.
Monna antoi mulle ”rajua rakkautta” jota mä tarvitsin, jotta mä ymmärtäisin.
Irtipäästäminen ja lähteminen sieltä minne ei kuulu, on varmasti vaikeinta mitä on.
Mutta se voi olla myös palkitsevinta tällä elämän pituisella matkalla.
Mä en ole kaikkea vielä itse ymmärtänyt, enkä tiedä tulenko ikinä olemaan kokonaan valmis, mutta mä teen sen eteen töitä. Mä teen töitä sen eteen, että näitä huonoja päiviä olis mahdollisimman vähän. Että antaisin sille ahdistukselle voiman.
Ihan jotenkin naurattaa, kun mietin, sitä kuinka olen halunnut aina olla itsenäinen ja pärjätä joka osa-alueella yksin. Ajattelin, että se on heikkouden merkki pyytää apua.
Mutta oon ymmärtänyt, ettei kenenkään kuulu olla täysin yksin. Kaikki tarvitsee tukea. Ei ehkä kokoajan, mutta heikkouden hetkillä, josta ei pääse yksin ulos.
Olen oppinut, että mun mahtavuuteni ja voimani vaan näkyy enemmän hetkinä, kun uskallan pyytää apua ja olen valmis jakamaan ajatukseni toiselle ja voin ottaa tarjotun avun vastaan.
Oon monesti katsonut menneisyyteen, ja kaikesta ”maailman lopun” peloista ja kaikki mitä on tapahtunut, mä en silti luovuttanut. En koskaan valinnu olla vahva, mutta elämä pakotti minut siihen ja jollain hullulla tavalla oon tosi kiitollinen siitä.
Otin kuitenkin aina sen askeleen eteenpäin ja löysin uskoa paikoista, joista muut ei osaisi edes etsiä.
Ja jos mä johonkin uskon ja jonkun asian tiedän, niin jonain päivänä, joku muu kuin ahdistukseni tai menneisyyden mörköni, tulee syleilemään mua ja pitää mut lämpimänä.
<3 Juulia
4
