Elämä on tuonut mun eteeni aika lailla vastoinkäymisiä, joihin en ole puoleenkaan ollut valmis.
Mutta kipu on tietenkin listan kärjessä, joka on muuttanut elämäni. Koen, että kun terveys viedään, niin meidän arvokkain asiamme viedään. Voit menettää ystäväsi, voit menettää työsi, voit menettää lukemattoman paljon erilaisia muistoja ja kokemuksia, voit menettää järkesi. Voit hukata ja kadottaa täysin persoonasi ja ketä olet.
Kuinka kipu voi muuttaa niin elämänjanoisen, elämännälkäisen ihmisen aivan toiseksi.
Sairastuin 20vuotiaana. Mutta eihän sen ikäisellä nyt voi sattua selkä. Sitä vaan katteltiin ja ihmeteltiin ja lykättiin vaan sairauslomaa käteen. Muistan sen kaiken kivun. Muistan kuinka usein mietin, hukunko tähän kyynelten valtamereen, ennen kuin minut otetaan tosissaan. Puoli vuotta siinä meni, että sain diagnoosini. Toinen puoli vuotta meni, ennen kuin selkäni operoitiin.
Ja sitten tapahtui se tapahtui.
Mun koko elämä muuttui.
Kärsin vuosia kivusta. Enää en itkenyt valtameriä, vaan olin tunnoton. Minuun särki, mutta jotain oli särkynyt sisälläni. Jotain suurta, jotain syvää. Minä olin rikki. Olin yksin, halusin olla yksin, vaikka oli yksinäinen. Koin kuitenkin, että mulla ei ollut kenellekkään mitään annettavaa.
En aina pystynyt kävelemään. Jalastani hävisi tunto, jalastani katosi refleksit. Jalkani vaan roikkui mukana, vaikka siinä ei ollut minkäänlaista tuntoa. Mutta hei, mähän oon vaan niin lihava ja hullu ja keksin kaiken.
Kyllästyin siihen, ettei mussa muka mitään muuta rakenteellista vikaa ollut paitsi että olin vaan lihava, niin aloin vihaamaan makkaroitani. Aloin vihaamaan peilikuvaani. Vihasin kokonaisvaltaisesti sitä, kuka ja mitä olin. En enää ajatellut mitä voisin olla, ajattelin vain, miten minut tullaan muistamaan ja kuinka moni tulee itkemään hautajaisissani.
Olin aivan valmis päättämään elämäni.
Kuitenkin se pieni elämänsiemen minussa voitti.
Löysin pikkuhiljaa valon tunnelin päässä. Aloin taistelemaan elämäni puolesta.
Näin ensi kertaa itseni vaimona ja äitinä. Näin, että voisin olla onnellinen.
Leikkausvirheeni löydettiin. Kuinka se yksi saatanan ruuvi lävisti vasemman jalan hermokanavani. En mä olekaan hullu. Olin vain hulluna häneen.
Heti leikkauksen jälkeen tunsin, kuinka suurin hermosärky jäi pöydälle.
Taistelin ja selvisin.
Ajan kuluessa, ymmärsin kuitenkin, että joudun elää loppuelämäni kipukroonikkona.
Kaikki kipu ei lähtenytkään. Miten voisikaan? Se ruuvi kuitenkin lävisti hermokanavani 4,5 vuoden ajan, niin kyllä pitäisi olla pitkät ja kestävät hermot, että sen kestäisi eikä vauriota tulisi.
Myöhemmin sain myös kokea sen, kuinka krooninen kipu muutti muotoaan. Kuinka se muuttui myös sydänsäryksi. Jouduin uuden mullistavan hetken kouriin ja aloin taas kadottamaan itseni.
Olen kiputaipaleeni aikana menettänyt noin 70% ystävistäni. Kun en ole jaksanut pitää yhteyttä, en ole taistellut heistä, en ole ollut läsnä. Mutta minulla on pari hyvää ystävää, ketkä eivät ole ikinä lakannut nostamasta minua. Vaikka olisin kuinka kylmä ja pitämättä yhteyttä, he olivat silti läsnä. Ei välttämättä aina fyysisesti, mutta olin aina heidän mielessään ja heidän sydämessään.
He antoivat sydämeni levätä heidän sylissään, niin että olen voimistunut.
Olen pikku hiljaa löytänyt itseni.
Mä päätinkin pari vuotta sitten, että nyt on mun aikani kertoa mun tarina, rehellisesti ja ilman suodattimia.
Halusin kertoa mistä kaikesta minä olen selvinnyt ja ehkä voin siten olla jonkun toisen opus selviytymiseen.
Elämän epäreiluudesta. Rakkauden loppumisesta. Lääkeriippuvuudesta. Lempeydestä. Armollisuudesta.
Löysin ääneni. Löysin tavan elää kivun kanssa (ainakin suht) sovussa.
Sain viikko sitten kuulla, että vihdoin pääsen leikkausjonoon. Saan kipustimulaattorin.
Voin päästä kivuistani.
Olen saanut aivan äärettömän mullistavia viestejä, viimeisen viikon aikana itsestäni. Kuinka minä olen auttanut nauttimaan elämästä, tai kuinka olen antanut toiselle luvan elää omana itsenään.
Sain myös tänään pomoltani viestin, joka sai minut tuntemaan maailman suurinta ylpeyttä.
Olen tänään ymmärtänyt taas sen isomman merkityksen, miksi mun piti jäädä tänne.
Miten se ei ollu pelkästään rakkaus, joka sai mut jäämään tänne, vaan joku isompi voima tiesi kuinka paljon mulla on annettavaa.
Mä en sitä joskus tiennyt, mutta nyt tiedän.
Krooninen kipu on ollut pahinta mitä mulle on ikinä tapahtunut, mutta jos tää ei olis tapahtunut mulle, jos yksikin asia olis tapahtunut toisella tavalla, niin en olis tässä tänään.
Vittu sentään ihan oikeasti. Hullulla tavalla olen tästä kaikesta maailman kiitollisin.
Mä olen löytänyt voimani. Mä olen löytänyt ääneni. Mä olen löytänyt valoni. En enää ikinä hiljennä sitä ääntä, enkä anna sen liekin enää ikinä sammua.
<3 Terveisin Ikuinen kipukroonikko, mutta toivottavasti pian lähes kivuton, Juulia
5
