Kivuttomuus hinnalla millä hyvänsä

Heippa kaikille. <3

Tää tulee olemaan todella henkilökohtainen teksti asiasta, josta oikeastaan kukaan ei tiedä sen enempää.
En ylpeile asiasta, enkä liiammin tiedä miksi tästä kirjoitan, koska pelkään rikkovani monen läheiseni sydämet, mutta.. Haluan painottaa tämän olevan mun menneisyyttäni.

Kyllä mua oikeasti pelottaa koko tekstin kirjoittaminen. Asiat voivat ehkä vähän pomppia, mutta toivon tulevani ymmärretyksi, mutta ymmärrän jos et ymmärrä valintojani ja se on täysin ok. <3

 

Olen nyt pienen ajan sisällä kuullut monesti, kuinka joku haluaa tai jokin asia aiheuttaa ”euforisen olon”.

Se on koskettanut mua aika lailla, koska se oli myös mun elämääni.
Kun kivut olivat pahoja lääkitsin itseäni, saadakseni kyseisen euforisen olon, olon joka nujertaa vahvuudellaan kaikki muut tunteet. Mä tein kaikkeni saadakseni kivuttoman olon.
Siksi tän tekstin nimi on ”Kivuttomuus hinnalla millä hyvänsä”, koska mä olen ollut lääkkeiden väärinkäyttäjä.

 

Jotenkin tätä tekstiä on todella vaikea kirjoittaa, enkä oikein tiedä mistä aloittaisin.

Mun kipuni ovat alkaneet jo vuonna 2011.
Mutta kaikki räjähti vuonna 2015 käsiin. Olin aivan ja täysin kyllästynyt kipuihini ja kun sain vastaukseksi aina vaan lääkäristä, ettei minussa ole mitään vikaa. Ei mitään vikaa ei mitään vikaa, sää keksit vaan kaiken, sää oot vaan lihava ja hullu.
Mä aloin uskomaan siihen, että mä tosiaan ehkä vaan keksin kaiken. Ehkä mä olenkin hullu.

Kuitenkin mulle määrättiin aina mitä vahvempia lääkkeitä, vaikka sanottiin ettei mussa vikaa ole.
Se tuntu oudolta. Mutta hiljentääkseni kaikki ne äänet mielessäni, mä aloin näitä lääkkeitä käyttämään.
Välillä tuntuu, että mulle määrättiin näitä lääkkeitä, että nimenomaan olisin hiljaa, etten ramppaisi koko ajan valittamassa kipujani, näin mä pysyisin poissa silmistä ja poissa mielestä.

Mä alotin lääkärin määräämillä määrillä lääkkeiden käytön, mutta viikkojen ja kuukausien kuluessa aloin käyttämään lääkkeitä isoissa annoksissa ja otin niitä useammin ja enemmän kuin olisi saanut.

 

 

Mulle on tosiaan lääkärit määrännyt ties mimmosia lääkkeitä, mutta myös tässä kohtaa hyppää ”diilerit” mukaan. Kävin erilaisissa kipuryhmissä ym. ja aina painotettiin sitä kuinka olisi mukavaa, että oltaisiin enemmänkin yhteydessä vaihdettaisiin puhelinnumeroita ja facebookkeja.
Onhan se sinäänsä hyvä idea, koska jos olet kärsinyt vaan kuukautiskivuista tms, etkä leikkauksen jälkeisistä kivuista tai hermosäryistä, et voi valitettavasti tietää mitä ne on. Siksi onkin helpompi kommunikoida ihmisten kanssa, ketkä tietävät ja ovat itse kokeneet mitä kivut voivat olla.

Mutta, sitten rinnalle voi tulla vaihtokauppaa pillereistä. Jos toisen tyypin pillerit tehoavatkin paremmin, niin reseptistä laitetaan uusinta pyyntö ja vaihdetaan pillereitä keskenään.

Nyt teitä kiinnostaa sitten mitä lääkkeitä olen esimerkiksi käyttänyt, niin en edes tiedä mitä kaikkea olen suuhuni laittanut. Jotain ovat kuitenkin mmmm tramal, oxycodol, opamox, panacod, lihasrelaxantit, lyrica, oxynorm, joku xanor se tais olla.. Olen syönyt niin sanottuja syöpälääkkeitä, ahdistuslääkkeitä, opioidi ja bentsopohjaisia lääkkeitä, kaiken näköstä pilleriä.
Olen lääkinnyt itseäni vain tablettien muodossa, enkä onneksi ikinä injektiolla.

Mä hain kivuttomuutta ja sainkin sitä, mutta mä olin haamu.

 

 

Eletään vuotta 2015 siis.
Muistan kuinka silloin latasin ekaa kertaa tinderin ja kävin treffeillä, mutta karua on myöntää, että se vuosi on mulla aika sumussa. En jotenkin muista kaikkia ihmisiä tai kokemiani asioita. Kuinka oon ollu reffeillä ja alkoholia kun ottaa kylkeen, niin seuraavana päivänä miettii että mitä helvettiä on eilen tullu puhuttua ja ehkä ei ees täysin muista miltä toinen on näyttänyt.
Tai kuinka jotakuta tapaili, mutta ei voinut jäädä yökylään, koska lääkkeitä ei ollut ehkä mukana, että olisin saanut rauhoitettua itseni.

Olin myös ruisrockissa aivan sekaisin. Sekaisin, kuin seinäkello.
Kuljetin rintaliiveissäni sinne vahvoja lääkkeitä, joita kävin napsimassa pajamajassa suuhuni ja tietysti huuhdoin ne viinalla alas. Jälkikäteen kun asiaa miettii, niin laitoin itseni lisäksi ystäväni aikamoiseen vaaraan siellä ollessani niin pihalla.

 

Kävin myös Espanjassa ja siellä olin ystäväni kanssa, joka oli raskaana.
Sillä reissulla muistan olleeni pahalla päällä ja väsynyt, koska en kuitenkaan lentokoneeseen uskaltanut kantaa lääkkeitä, joten menin todella kevyellä lääkityksellä sen reissun. Ajattelin, että sen jälkeen käyttöni jäisi ja olisin ehkä vieroittunutkin lääkkeistä, mutta niin fyysinen, kuin psyykkinen riippuvuus oli todella vahva ja ensimmäisenä kun kotiin pääsi, niin myös pääsi pillerit suuhun.

En osannut olla enää ilman lääkkeitä. Toleranssini kasvoi, joten se tarkoitti myös, että tarvitsin lisää lääkkeitä saadakseni sen hyvän olon tunteen.

Käytin yksinäni kotona myös paljon alkoholia lääkkeiden seurana, joka tietysti entistä enemmän laittoi minut sekaisin. En vaan kestänyt enää omaa seuraani, enkä myöskään pystynyt jakamaan salaisuuttani muille ja siksi olinkin yksinäinen ja aika eristäytynyt.

 

Kun yritin olla ilman lääkkeitä, kivut nujersivat minut. Mutta ymmärsin myös sen, että lääkkeet turrutti kaiken minussa. Tunteet, kivun, muistin, kaiken.
Aamulla herätessä olin vain väsyneempi kuin illalla nukkumaan mentäessä..

Halusin päästä pois…

Sitten, aloin harkitsemaan elämäni päättämistä, siten tämä kaikki loppuisi.
Kipu, tuska, tunnottomuus..
Unelmoin ”vihreämmistä nurmista”. Unelmoin kivuttomasta ja lääkkeettömästä elämästä.

Muistan, kuinka pöytäni oli täynnä ties mimmosta pilleriä ja purkkia ja mä olin aivan valmis lähtemään. Totuuden nimissä, en edes tiedä mitä kaikkea mulla oli, mutta jos joku on varmaa, niin se että olisin saanut päätettyä elämäni niillä.

Siitä ei ole pitkä aika, kun löysin kirjoittamiani kirjeitä parille mun läheiselle, jossa pyydän anteeksi, etten enää jaksa tai voi jäädä tänne. Siitä asti oon miettiny tämän tarinan kertomista ääneen, koska tämä on asia, josta oikeasti kukaan ei tiedä oikeastaan mitään, eikä varsinkaan sen tilanteen vakavuutta.

 

No mutta, koska kirjoitan tätä tässä tänään, niin mä selvisin.

Mä olen niin äärettömän kiitollinin. Kiitos mun suojelusenkelille, joka pelasti mut.
Olin pitkään väärillä raiteilla, ainaisessa paskamyrskyssä, mutta löysin ihmisen, joka toimi mun tunnelina. Kuulin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sydämeni lyövän, hengityksen tasaantuvan, pysyin vihdoinkin kuivana enkä kokenut tuskaa. Se tunneli auttoi mut oikealle raiteille, toi valon elämääni ja sai mut taistelemaan mun elämäni puolesta.

 

 

Kukaan ei tiennyt tilanteen vakavuutta. Kuinka syvässä liemessä olin. Läheiseni luulivat lääkkeideni jäävän vaan panacodin ja tramalinin käyttöön, mutta ei. Vein valitettavasti pelin liian pitkälle.

Tiputin lääkkeitä pikkuhiljaa, koska olisin vain tuhonnut itseni lopettamalla kaiken seinään.
Vieroitusoireina oli unettomuus, kuinka saatoin valvoa parikin vuorokautta putkeen. Silloin jos joskus oli sellaiset liskodiskot, että voi huh huh. Kuin myös olin litimärkä hiestä ja sain kramppeja. Oksentelin. Mun olis sillon ehdottomasti pitänyt hakea apua itselleni, koska kyllä välillä pelkäsin kuolevani sydäriin niinä öinä.

 

Olen joskus polttanut tupakkaa ja lääkkeistä vieroittuminen on ihan yhtä hankalaa ja vaikeaa kuin tupakanpolton lopettaminen. Fyysiset oireet kestävät jonkin aikaa, mutta psyykkiset oireet ja tietynlainen kaipaus on omalla kohdallani kestänyt MOLEMPIEN osalta vuosia. Tupakkaa edelleen ajattelee miten missäkin tilanteessa sitä tuli poltettua ja miten se muka paransi oloa, kun taas lääkkeissä mietin sitä kuinka ei tarvisi näitä kovia kipupiikkejä kestää, että nyt kun saisin sen pillerin suuhuni niin kaikki helpottaisi tai kuinka sillä pillerillä saisin nukuttua ymym.

Psyykkisestä riippuvuudesta ei pääse helposti eroon, se on vuosien taistelu mielen kanssa.

 

Kärsin tänäpäivänä stressiperäisestä ahdistuksesta, sen voi sanoa myös olevan traumaperäistä tämänkin asian takia.
Lääkkeitä en olisi halunnut ottaa, mutta pitkän suostuttelun jälkeen suostuin nämä ottamaan ja ne ovat mun elämänlaatua todellakin parantaneet. Kuitenkaan mitään perus buranaa vahvempaa kipulääkettä en halua enää syödä.

 

 

Opiskelen tänä päivänä sosionomiksi lastensuojelun puolella ja olen monta kertaa ollu keskusteluissa mukana, kuinka puhutaan nuorille lääkkeistä, kuinka ei missään nimessä saa ottaa sellaisia lääkkeitä mistä ei ole mitään tietoa, mitä ne ovat.
Joskus oon ajatellut sen olevan tekopyhää, mun olevan niissä keskusteluissa mukana, mutta ei. Voin olla kokemusasiantuntijana vaikka. Mutta vittu, kumpa kukaan ei toistaisi mun virheitäni.
Hakisi kipuihinsa tai ahdistukseensa ammattihenkilöstä apua, eikä pilleripurkista.

Mä saan olla tyytyväinen, että mä olen hengissä tänä päivänä ja todellakin meinaan tehdä töitä sen eteen, ettei kenenkään tarvisi enää tuntea tai elää tällaista elämää, jota mä olen joutunut elämään.
Jos voisin edes yhden ihmisen pelastaa tai saamaan kääntämään kelkkansa, niin se olis mulle voitto.

 

 

Eilen oli maailmanlaajuinen mielenterveyspäivä.

Ja tää tarina on taas yks niistä asioista, minkä takia pidän niin tärkeänä sitä, että pidät huolta itsestäs ja vartalostas, sun kehostas. Älä kohtele mieltäsi ja vartaloasi näin, kun mä olen tehnyt. Hae apua jos sitä tarvitset, jos sulla on pienikin semmonen haisu pitäiskö vai ei, niin sun PITÄÄ.

Mielenterveysongelmat, kuin myös lääkeriippuvuus, voi näyttää kauneudelta, hassutukselta, pohjattomalta ilolta ja naurulta.
Se voi myös näyttää itkulta, pohjattomalta surulta ja rinnasta repivältä kivulta, tuntua siltä että kuolen just nyt.

Ei ole mitään tiettyä ihmistyyppiä, ketkä kärsisi ainoastaan mielenterveysongelmista tai lääkeriippuvuudesta tai mistään tällaisesta.
Kun kuormaa on liikaa, mieli voi mennä rikki, ihan kenellä tahansa meistä.
Joskus mieli voi järkyttyä ja siihen tarvitsee apua, löytääkseen tiensä taas valoon.
Ei ole heikkouden tai viallisuuden merkki, jos särkyy. Koska särkyminen ei tarkoita, etteikö voisi enää olla ehjä.
Avunpyytäminen ei vaikuta millään tavalla sun ihmisarvoosi. Sä olet särkyneenäkin ihan yhtä arvokas.

 

Haluan myös muistuttaa sua, että sä voit olla jonkun suojelusenkeli kysymällä vain, ”mitä sulle kuuluu”.
Älä ikinä vähättele sen kysymyksen voimaa.
Sen takia mä olen tänäpäivänä hengissä, kun mun suojelusenkeli sanoi ja kysyi multa ne sanat, kun mulla oli ne pillerit ja pottu viinaa pöydällä odottamassa mua.

Muista, että sä olet niin arvokas ja sulla on väliä.
Vuoden jokaisena päivänä.

 

<3 Juulia

9

Tällä artikkelilla on 6 kommenttia

  1. Tiina

    Kaunis ja arvokas teksti. Hienoa, että olet edelleen täällä ja niin rohkea, että kirjoitat näistä kokemuksista.

    1. juulialindstedt

      Kiitos kauniista kommentistasi <3

  2. sonjaidailona

    Ihana ja rohkea, kun uskallat kertoa näin henkilökohtaisia asioita! Toivon ja uskon, että joku saa tästä tekstistä kosketuspintaa ja vertaistukea <3.

    1. juulialindstedt

      Kiitos ihana ❤❤ toivottavasti jossain joku ehkä saa tästä jotain voimaa.

  3. Roosa

    Ihanaa, että oot vielä täällä <3

    1. juulialindstedt

      ❤❤❤❤

Vastaa