Ikuinen kiitos sulle Pia

Mun pitää kertoa teille asiasta, josta kiitän Piaa.  Tää on kiitoskirje hänelle, koska en tiedä miten tulen ikinä kyllin kiittämään häntä.
Ja tekstin lopussa haluan antaa teille kaikille kehotuksen, mitä teidän jokaisen pitää tehdä. <3

Mulla oli tosi raskas viime kesä.
Oli paljon sattumuksia ja tapahtumia ja aikaisemmassa postauksessa mainitsin jo eräästä kiusaamistapauksesta… Sit vielä mun kesätyö asiat eivät menneet niin, kuin olin odottanut, niin minulla oli  aivan liikaa aikaa upota omiin ajatuksiini.
Kun olin vihdoin ja viimein päässyt kuivalle maalle, kaikkien vastoinkäymisten jälkeen, niin yhtäkkiä kaivoinkin taas jo toista syvää kuoppaa itselleni ja jäin sinne. Mulla oli helvetin vaikeeta olla omissa nahoissani.
Olin valmis luopumaan jopa tuutoroinnista, koska en ollut varma pystynkö antamaan kenellekkään mitään.

Tartuin kuitenkin somessa olleeseen ”viikko mun kanssa” haasteeseen, jossa ensimmäistä kertaa puhuin aika avoimesti mun menneisyydestä ja sen tuomasta huonosta olosta, mutta en kuitenkaan sen hetkisestä paskasta tunteesta.

Sitten tapahtui jotakin jännää.

Kaverini Korinna, joka oli tän haasteen takana, julkaisi eräänä päivänä valokuvan Piasta storyssaan. (Pia oli myös samassa haasteessa mukana)
Katsoin heti kuinka lempeä katse ja kaunis hymy tällä ihmisellä oli siinä kuvassa, kuinka hän näytti suoraan sanottuna, täydelliseltä. Storyyn Korinna oli kirjoittanut jotenkin, että ”Kaikki ketä asuu Porissa, menkää Pialle kameran eteen”, tunsin heti piston sydämessäni. Tutkin Pian profiilia ja herkistyin, koska kuvat olivat niin kauniita ja niistä välittyi hyvä fiilis.

Otin Piaan yhteyttä.
Kerroin kuinka haluaisin rakentaa somestani semmosta aitoa mestaa. Kerroin kuitenkin olevani tosi rikkinäinen, mulla olevan selän ja mielen kanssa ongelmia ja halusin näyttää ihmisille, että se on ihan ookoo olla haavoittuvainen myös. Halusin, että ihmiset tajuais, että elämän ei tarvitse olla pelkkää täydellisyyttä. Kipu ja surukin saa näkyä ja mun mielestä se kuuluukin näkyä.

Pia vastas lähes heti, niin ystävällisesti ja lämpimästi mulle.
Sillä hetkellä olin elämäntilanteessa, jossa juoksin yleensä pakoon kaikkea ja kaikkia, mutta halusin pitkästä aikaa luottaa ihmiseen ja antaa sille kaikkeni, ja Pialle uskalsin antaa kaikkeni.

Keskustelimme Pian kanssa, millainen mä olen. Jaoin todella karuja asioita itsestäni, joita ei tiennyt muut, mä tosissaan päästin hänet lähemmäs minua, kuin kukaan muu oli pitkään aikaan ollut. Kuten mainitsin, en kovin helposti luota enää ihmisiin, mutta Piaa kohtaan tunsin heti jonkinlaista vahvempaa yhteyttä ja mikä tärkeintä, luottamusta ja turvallisuutta. Sain olla oma itseni ilman pelkoa, että minut rikotaan.

Sovittiin kuvaus syyskuun alulle. Oli ollu tosi erikoiset ilmat, mutta kun meidän päivämme koitti, aurinko paistoi ja tuuli oli poissa. Ihan kuin ilmakin olisi tiennyt tämän olevan minulle merkityksellinen ja tärkeä hetki.

Pia tuli hakemaan mua. Hän joutui ehkä hetken odottelemaan mua, koska ennen autoon tuloa romahdin ja mulla taas nousi ne kyyneleet silmiin.
”Mitä jos se pitääkin mua huonona” tunne valtasi mun kehoni ja mieleni. Kun se näkee mun kävelevän autolle, pitääköhän se mua huonona mun tarinoiden pohjalta tai mun ulkonäköni takia, luulikohan se että oon laihempi tai kauniimpi tai tai tai.

Pia nousi heti autosta, kun näki minut. Kasvoilla oli se maailman kaunein ja leveä hymy ja hänen silmät oli yhtä lempeät, kuin kuvassa jonka näin hänestä ensi kertaa.
Pia teki mulle heti rauhallisen olon.
Tässä kokemuksessa on myös se hienoa, että sinä halusit tulla hakemaan mua. Ajoimme Yyteriin, joten ennen kuvausta ehdimme vain keskustelemaan kaikesta ja saimme heti rakennettua yhteyden toisiimme.

Rannalle päästyämme muutuin taas palikaksi ja minua jännitti kuollakseni.
Ohjasit minua kuitenkin koko ajan, ja sait minulle rakennettua rauhallisen ilmapiirin. Ja jota ehkä eniten rakastin, niin et ollut vaan naama vakavana ja sanonut ”tee näin ja tee näin”, vaan välillä nauroimme vedet silmissä, rakensimme välillemme todella jotenkin syvän yhteyden missä oli helppo olla.
Olen hänelle monesti sanonut, kuinka musta tuntu, että olin hänenkin silmissään upein ihminen ikinä ja kuinka hänen silmistään sinkoili se innostus ja inspiraatio. Koko ajan kannustettiin, koko ajan ohjattiin, koko ajan hän oli läsnä, eikä antanut mun vaipua epätoivoon, ettei tästä mukamas tulisi mitään.
Mulla oli ensi kertaa kuukausiin usko itseeni.

Voitteko uskoa kuinka yhden kuvaus session aikana, kuinka siinä käy kaikki monen vuoden tunneskaalat läpi? Naurua, kaipuuta, jännitystä, rauhallisuutta, herkistymistä, ylpeyttä…. Silmissä välähtelee menneisyys. Se menneisyys jolloin olit maailman onnellisin.
Tai kun hetken päästä sanotaankin ”mitä se sai sut sillon tuntemaan” ja se suru ja ahdistus valtaa koko vartalon ja melkeen tukehduttaa sut. Mut pysyt silti hengissä, koska sä oot turvassa. Sä oot turvallisissa käsissä.
Se oli niin käsittämättömän hienoa ja unohtumatonta.

Ja vielä kun näkee sen lopputuloksen, joka on hitto minusta itsestäni, minun vartaloni, minun kasvoni ja silti lopputulos on niin upea. Sitä oli vaikea käsittää.
Nyt jälkeen päin, kun katson valitsemiani kuvia, mun mielestä hauskaa on, että valitsin sillon semmosia aika tuttuja ja turvallisia kuvia, mutta jos nyt valitsisin kuvat uudestaan, niin valitsisin aivan eri lailla.
(Sekä parasta on, että meillä on jo uus kuvaus suunniteltuna. <3)

Mä oon aikasemmin sanonut yhdelle ihmiselle, että se on pelastanut mut varmalta tuholta.
Mutta.. Kyllä mä voisin osoittaa ne sanat myös Pialle.
Vaikka tähän ei liittynyt lääkeriippuvuutta, tai selkäsärkyä, tähän liittyi jumalattoman aimo annos itseinhoa. Mä näin itteni aivan käsittämättömän arvottomana ihmisenä.

Tää voi nyt jonkun korviin kuulostaa oudolta, mutta koen, että tää mun ja Pian tapaaminen oli jonnekin tähtiin kirjoitettu. Se, että meidän tapaamisellamme oli isompi merkitys ja oon oikeasti sitä mieltä, että meijän kohtaaminen oli mulle elintärkeä.

Sä osoitit mulle, että ansaitsen onnen. Oikean onnen. Semmosen onnen, joka täyttää mun sydämeni ja mieleni täyteen valolla ja lämmöllä. Sä sait mut uskomaan aidosti, että saisin ja ansaitsen jonain päivänä rakkauden, joka saa tuntumaan perhoset koko vartalossa ja mua rakastetaan siinä kokonaan ehdoitta.

Sä osotit sen, että mä ansaitsen kaiken hyvän. Sait mut tuntemaan, että koko maailma ei oo mua vastaan. Sä tuntemattomana ihmisenä ojensit kätes, etkä antanu mun hukkua. Enemmän kun mitään, sä vaan halusit, että mä alkaisin rakastamaan itseäni ja elämääni. Sä kokoajan muistutit mua, mun arvostani.

Sä uskoit sen, kun sanoin olevani pahassa paikassa elämäni kanssa. Sä uskoit mun sanoihin, kun kerroin mun olevani tosi rikkinäinen. Sä et hetkeäkään kyseenalaistanut tai epäillyt sitä. Sä annoit mun olla surullinen, sä annoit mun olla aina oma itseni. Sä halusit mut vaan tietävän ja tuntevan sen asian, että jonain päivänä mä olen taas okei. Jonain päivänä mä olen taas aidosti ja kokonaan onnellinen.

Näin itseni taas verenä ja lihana, enkä vain haamuna.
Sä annoit mulle syyn, taas rakastaa itseäni.

Sä näytit mulle sun silmien ja linssin läpi ihmisen, jonka olin luullut hävittäneeni.

Mä löysin itteni pitkän pitkän ajan jälkeen.

Pia näki mut koko ajan Juuliana. Juuliana, jota ei määritä menneisyys. Juuliana, joka on upea. Juuliana, jolla on vielä aivan mahtavia asioita tulossa. Kiitos, että sait mut tuntemaan ja USKOMAAN siihen, että jopa näin rikkinäinen ihminen on kaunis ja arvokas ja mä olen kaiken hyvän arvoinen.

Mä en ikinä voi kiittää sua tarpeeksi, onneksi se olit just sinä, ketä tulit mun elämääni ja teit asioista taas merkityksellisiä.

MUTTA NYT!!!

Asia joka sun on oikeasti TEHTÄVÄ!

Etit instagramista tai kyselet kavereilta, että onko niillä kokemusta aidosta oikeasta valokuvaajasta. Tai jos oot täältä Porista tai lähialueelta, buukkaa Pia, HETI. <3

Mä oon sitä mieltä, että se on kokemus, joka kaikkien pitäis ainakin kerran tehdä elämässään.
Sanon oikeastaan aina kaikille, että kaikkien pitäisi kokeilla terapiaa ja kameran eteen menemistä ainakin kerran elämässään haha.
SEKÄ! Mun mielestä tärkeintä on, että valokuvausta miettiessä tai valokuvaukseen mentäessä, sulla ei tartte olla mikään juhlat syynä siihen. Sun ei tartte olla valmistunut koulusta, tai raskaana tai kihlautuneena, sulla ei tartte olla kissankummin ristiäisi, vaan sä voit sinne mennä vaan just tuollaisena upeana ihmisenä kuin oot. Se on niin helvetin voimaannuttava kokemus ja edelleen puin sitä monesti ystävilleni, että kuinka suosittelen sitä kokemusta KAIKILLE.

Mulla oli pitkään itselläni ollut unelmana, että pääsisin ammattilaisen kameran eteen kuvattavaksi. Vaikka siis totuuden nimissä, oon aina yks jäykkä pötkylä, kun joku ottaa musta kuvaa, mut ajattelin silti, että haluan tehdä sen. Se on kuitenkin niin eri asia, kun sanoa kaverille, että ”hei ota musta kuva” ja se ottaa pari kuvaa ja kyllästyy, ku ammattilainen taas keskittyy vaan ja ainoastaan sinuun ja että sulla on kaikki hyvin.
Mä tiedän et se ajatus voi tuntua kaukaiselta tai pelottavalta, että ”minäkö muka kameran eteen” mutta voin lämpimästi suositella sitä.
Pian kanssa tunsin KOKO AJAN olevani turvassa, olevani upea, olevani kaunein nainen päällä maan. Ja se on tunne, jonka tulen aina kantamaan mukanani, enkä tule ikinä unohtamaan.

Tää on sulle Pia.
Olet rakas, sä olet uskomaton.
Ikuinen kiitos sinulle.

<3 Juulia

PS!!! Tää ei todellakaan ole mikään maksettu mainos. Mä olen ja haluan jatkossakin olla Pialle maksava asiakas, koska mä rakastan hänen työtä ja hän on siinä niin hyvä.