Ahdistus, muoti-ilmiökö?

Mun mielestä ahdistus on ollut jotenkin tosi paljon pinnalla nykyään ja vuorotellen eri vaikuttajat kertovat kärsivänsä ahdistuksesta.
Uskon kyllä sen olevan mahdollista, TIETENKIN, mutta valehtelisin jos en sanoisi ääneen, että välillä mieleen tulee ajatus, että onko tää ihmisille vaan jonkinlainen muoti-ilmiö ja keino rakentaa sisältöä.

No oli se sitten mitä vaan, tänään mä päätin, että mä rohkaistun.
Mä rohkaistun ja mä kerron teille, että mulla on myös mielenterveydellisiä ongelmia.
Tänään mä puhun mun stressiperäisestä ahdistuksesta.

Mistä se semmonen olis sit voinu saada alkunsa?

Mä olen vuodesta 2011 paininut kipujen kanssa ja aluksi tätä kipua ei otettu edes tosissaan.
Olen myös elänyt jatkuvan stressin ja pelon keskellä, liittyen terveyteeni ja ylipäätään tulevaisuuteen millainen se minulla tulee olemaan, vai onko sitä edes.

Minulle on väitetty vuodesta 2013-vuoteen 2017, että minä olen lihava. Minä keksin kaiken kipuni. Olin mä myös valehtelija, mutta tuo lihava kommentti tuli jokaisen tutkimuksen jälkeen, kun ne palasivat ”puhtaina” takaisin.
Olin nuori, kun jouduin tähän selkä pyöritykseen ja jouduin kuuntelemaan solvausta ulkonäöstäni, kuin myös kipujeni vähättelyä. Se on vaikuttanut todella paljon mun minäkuvaani.

Aloin oikeastaan loppujen lopuksi uskomaan siihen, että olen hullu. Kuinka aloin ajattelemaan, että ”mun pää vaan jostain syystä keksii, että muhun sattuu, mutta ei muhun oikeasti varmaan satu”.
Silloin aloin käyttämään lääkkeitä turruttaakseni kaiken. Kivun, tunteet, äänet päässäni, halusin kaiken hiljentyvän.
Koen myös, että normaali lääkäri ei olisi määrännyt sellaisia lääkkeitä, mutta minut haluttiin vaan pitää hiljaisena, kun kerrankin olin hiljaa ja tyydyin kohtalooni.

2017 sain vihdoin uuden lääkärin, joka kohteli minua ihmisenä ja joka pisti minut tutkimukseen, jossa selvisi leikkausvirhe.

Selkäni korjattiin, niin hyvin kun siinä tilanteessa pystyttiin, mutta mieltäni ei koskaan korjattu. Sitä ei edes yritetty korjata, en ikinä saanut mitään keskusteluapua, minulle ei ikinä sitä edes ehdotettu, minulle ei tarjottu mitään apua.

Tulin Poriin opiskelemaan syksyllä 2018. Meidän oli mahdollisuus mennä terveydenhoitajantarkastukseen, jonne meninkin ja siellä ensimmäistä kertaa minulta kysyttiin tai ei edes kysytty, vaan minulle sanottiin, että minun olisi hyvä mennä puhumaan.

Olin todella epäileväinen asiaa kohtaan ja aloin vähättelemään itseäni ja vointiani taas.

Keskustelun päätteeksi kuitenkin sovimme, että tartun auttavaan käteen ja se oli todella pelottavaa, laskin pitkästä aikaa muurini ja avasin menneisyyttäni.
Pitkään minä vaan kävin puhumassa, stressiperäinen ahdistus lensi ilmoille lähes joka kerta, mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini. En halunnut taas uutta diagnoosia.

Kuitenkin viime keväänä tapahtui minun ja erään opettajan välillä aika isokin kiusaamistapaus ja se musersi minut täysin. Se herätti kaikki vanhat tunteet, joita olin tuntenut vanhaa lääkäriäni kohtaan ja tämä tapaus veti minut aivan toimintakyvyttömäksi.
Näin taas itseni huonona, valehtelijana, että minussa olisi vika. Se söi minut elävältä.

Pitkään voimani ja mielialani oli tämän tapauksen jälkeen nollassa.
Vihdoin hyväksyin kuulemani diagnoosin, stressiperäinen ahdistushäiriö ja myönnyin kevyelle mielialalääkitykselle.

No miten tää stressiperäinen ahdistus vaikuttaa mun elämääni?

Kun oli pitkään ollut arvostelun ja mollauksen kohteena, niin halusin pitkään ajatella ja uskoa siihen, ettei minussa ole mitään vikaa. Vaikka tämä ihminen oli turvallinen ihminen, hän halusi että minulla on paras mahdollinen olo nahoissani, niin aina vaan sanoin, että nou nou ei mua mikään vaivaa. Kunnes kiusaamistapaus tuli ja…….

EHDOTTOMASTI MUA VAIVASI MONIKIN ASIA!!!

Kyseenalaistin itseni, en luottanut itseeni, en luottanut muihin, sekä olin ärtynyt koko ajan.
Mua itketti kokoajan. Koko ajan oli semmonen olo, että itken silmät päästäni, vaikka mulla ei mitään syytä edes siihen ollut.
Mulla oli koko ajan semmosta suurta jännitystä ihan normi arkipäiviin. Rintaan pistää, ahdistaa ja heikottaa. Mun koko kroppa värisi ja mun oli vaikea hallita mun ajatuksia.
Mun oli vaikea keskittyä ja oon tosi poissaoleva ja kuormitun helposti. Mun unta ei myöskään voinu sanoo nukkumiseks. Kävin joka yö ainakin Kiinassa ja olin aamuisin vaan väsyneempi, kuin illalla nukkumaan mentäessä.
Mulla oli pelko koko ajan, että mun traumat ja pelot uusiutuu ja epäonnistumiset muutenkin tuntu aivan ylitsepääsemättömiltä.

Ja jotenkin.. En ollut valmis enkä halunnut sitoutua mihinkään, antaa kenellekään itsestäni siivuakaan. Annoin kaikkien kokemusten, hetkien, ihmisten valua pois sormien välistä.
Ja ehkä se oli se mikä herätti mut loppujen lopuksi, en voinu antaa sen jatkua.

MITEN NOIN SOSIAALINEN VOI OLLA MUKA AHDISTUNUT?

Tää on varmaan se yleisin kysymys, johon oon törmännyt.
Mutta varmasti te tiedätte siihen jo vastauksen, jos ootte koko tekstin lukenut tänne asti.

Mun elämässä on tapahtunut paljon enemmän kuin pieleen mennyt selkäleikkaus. Vaikkakin 8 vuoden päivittäinen kiputaistelu on suuri syy kaikkeen.
Mutta mulla on myös nuoruudessa ollu kriisejä, mulla on ollut perheen sisällä kriisejä. Mulla on ollu uskomattoman paljon huolta ja pelkoa sisälläni ja oon pelänny pitkään jaksanko edes seuraavaan päivään.
Kyllä se muuttaa, niin sosiaalisen ja elämäniloisen ihmisen aivan toiseksi muuksi, kun vuodesta toiseen potkitaan alas tavalla tai toisella.

Kaikesta huolimatta, mä olen kyllä pysynyt sosiaalisena koko tän taipaleen ajan.
Mä rakastan ihmisiä, mä rakastan jumalattoman paljon mun ystäviä, ulkona olemista, läheisyyttä, kosketusta…
Mutta se on vaatinut veronsa.

Se, että pysyin ”omana itsenäni” vaati sen, että olin lääkkeiden väärinkäyttäjä tai muuten vaan todella todella jossain muussa maailmassa.
Jälkeen päin kun oon kertonut ja kirjottanut tunteistani ja kokemuksistani, mitä oikeasti olen kokenut näiden vuosien aikana, niin oon saanu mun läheisiltä kommentiksi, että oon pelottavan hyvin pystyny peittelemään kaiken.
Ja tottahan se on.
Ikinä en halua palata siihen.

Meidän kaikkien pitäisi muistaa, että joskus sen äänekkäimmänkin naurun taakse voi piiloutua rikkonaisin mieli tai millaiset salaisuudet paljastuukaan hymyn takaa.. Kuinka kuka tahansa voi taistella taistelua, pysyäkseen täällä.

Lääkityksellä oon saanut todella hyvän elämänlaadun nyt.
Oon oikeasti löytänyt itsestäni niitä piirteitä, jotka oli pitkään kadoksissa. Näen itseni taas semmosena sosiaalisena, itsevarmana Juuliana joka olin joskus vuosia sitten, mulla on energiaa ja jaksamista ja uskallusta tehdä asioita ja hitto mulla oli ikävä tätä naista.

Ja ehkä mietitte nyt ”jaaha meinaako se loppu elämänsä nyt noita pillereitä pyöritellä?” niin ei.
Tää oli mulle todella suuri kynnys ottaa edes mitään lääkkeitä mun menneisyyden takia. Mutta tämä oli oikea päätös.
Tämä ei TODELLAKAAN ole loppuelämän kestävää ja toivonkin, ettei minun pitkään enää tarvitse näitä syödä, mutta en myöskään koe nyt olevan oikea hetki lopettaa näitä.

JA MUISTAKAA !!!

Vaikka alussa puhuin ahdistuksesta muoti-ilmiönä, haluan kuitenkin ehdottomasti painottaa, että mielenterveysongelmat on oikeasti tärkeä asia ja vaatii tutkimista, vaatii puhumista, vaatii ongelmien ratkomista eikä niiden hautaamista. Mä en todellakaan aliarvioi kenenkään tunteita, kenenkään ahdistusta, kenenkään puheita. <3

Mikä mun suurin unelma tulevaisuudelle on?

Mun suurin unelma on, että voisin joskus elää täydellisessä balanssissa tämänKIN sairauden kanssa, niin selkäni, kuin mieleni kanssa. Haluaisin voida hyvin henkisesti, kuin myös fyysisesti.
Kuitenkin loppuelämä pitää elää omissa nahoissaan, omassa päässään, niin tärkeintä on, on sitten vamma tai mikä vaan, niin voisi hyvin.
Mä haluan päästä mun traumojen ja surujen yli ja elää täyttä elämää.

Mun yks ystävä kysy tossa joku aika sitten, millaisen ihmisen mä tarvisin rinnalleni tai haluanko edes ketään tällaisena hetkenä..
Vaikka mä haluaisin sanoa ja väittää, etten tarvitse ketään elämääni niin…

Mä oon vahva persoona ja tiedän tarvitsevani vahvan ihmisen rinnallani.
Ketään heikko, ei pysty seisomaan mun vierelläni tai pysty tarjoamaan sitä mitä mä tarvitsen.
Mä tiedän, että tää kaikki on vaikuttanut mun minäkuvaani niin paljon, että mä vaadin ja mä tarvitsen huolenpitoa. Mä tarvitsen rakastavaa ja parantavaa kosketusta, mä tarvitsen kauniita sanoja.
Mä tarvin vahvan ihmisen, ketä ei pelkää vastoinkäymisiä ja hetkiä kun välillä taas menenkin kymmenen askelta taaksepäin vointini kanssa.

Kenenkään en halua kuitenkaan tulevan mun elämään sen takia, että ajattelee olevansa vahva ja pystyis mut korjaamaan. EI! Kenenkään en halua korjaavan mua, eikä kukaan pysty sitä edes tekemään.
Mä tarvitsen elämääni ihmisen, joka pitää mua kädestä ja seisoo valossa, ja odottaa mun itse korjaavan itseni ja odottaa mua astuvan takaisin pimeydestä valoon.

Se ei tapahdu vielä huomenna, eikä ens viikolla. Mutta mä en anna mun heikkouteni vaikuttaa mun tulevaisuuteen. Menneisyys ei tule ikinä unohtumaan, enkä mä vielä pitkään aikaan tuu olemaan ehjä, mut mä teen töitä sen eteen, että olen vielä kokonainen.

<3 Juulia