Raskauden haasteista palautumis onneen!

Luin hiljattain Poselandin uuden kirjoittajan Zena Ghraizin mahtavan postauksen aiheesta ”Kun raskaudesta palautumisesta tuli kauneuskilpailu”. Tämä postaus pisti mut ajattelemaan omia raskausaikoja sekä synnytyksistä palautumisia.

 

Ihana, kamala raskaus

Olen saanut kokea kaksi hyvin hyvin erilaista raskautta. Ensimmäisessä raskaudessa (2017) sisälläni kasvoi kaksi sikiötä ja viimeisessä (2019) yksi. Jos mua on seuraillu täällä blogin puolella tai somessa yleensä niin tietää etten ole saanut kovin ruusuista lähtötilannetta perheenlisäyksen suhteen. Kokemuksiani ensimmäisen raskaudesta voit lukea esimerkiksi täältä. Olen kuitenkin saanut myös kokea terveen raskauden ja nyt kotonamme tallaa maailman suloisin ja todella aktiivinen taapero eikä elämäämme rasita tällä hetkellä kovinkaan suuret huolenaiheet. Olen tästä erityisen kiitollinen.

Vatsa oli ensimmäisellä kerralla lähes huomaamaton edestä katsottuna.

 

Nyt kuitenkin asiaan! Suhtautumiseni raskausaikaan on valehtelematta aika negatiivinen. Monenlaisten henkisten ja fyysisten muutoksien vuoksi en ole kovinkaan hyvin viihtynyt itseni kanssa. Kyse ei ole siitä ettenkö olisi arvostanut sisälläni kasvavaa ihmettä, päin vastoin. On suuri siunaus kun juuri minä olen saanut ja kyennyt jo kaksi kertaa tuoda maailmaan uuden ihmisen. On edelleen ihan uskomatonta että se millimetrien kokoinen taimi on kasvanut ihan oikeaksi ihmiseksi m u n sisällä, eihän sitä voi ymmärtää vaikka asiaa miten pyörittelis mielessä.

Kiitollisuudesta huolimatta olen kokenut raskausajat haastaviksi ja tällä hetkellä kun ajattelen raskaana olemista niin mua jopa hieman ahdistaa. Mulle on ollut kova paikka luopua siitä pirteästä sekä henkisesti ja fyysisesti jaksavasta minusta vaikka kyse onkin ollut väliaikaisesta ja loppupeleissä hyvin lyhyestä ajasta.

Olen voinut molemmissa raskauksissa pääpiirtein hyvin. Pystyin liikkumaan kuntoa ylläpitäen viimeiseen asti, tää oli mulle tosi tärkeetä koska liikunta on ollut aina todella voimakkaasti yhteydessä mielialaani ja jaksamiseeni. Uskon että jokainen joka liikuntaa edes jollain tavalla harrastaa voi samaistua tuohon yhteyteen.

Lianan raskauden puoliväli

 

Kuitenkaan raskausaikana liikuntasuoritukset eivät saaneet enää aikaiseksi suuria endorfiini – höyryjä. Olo oli myös usein turvonnut ja väsynyt ja se vaikutti suuresti mun yleiseen fiilikseen. Tämän lisäksi en ole kokenut raskausmahaani itse kovin viehättävänä asiana ja se tuntui usein olevan vain tielläni. Suurin syy siihen oli se että olen aina ollut todella aktiivinen, tykkään touhuilla paljon enkä hirveästi vietä aikaa maaten tai lekotellen. Ja kun sitten yhtäkkiä en voinutkaan enää samalla tavalla toimia niin sopeutuminen vaati aikansa. Opin kuitenkin tästä sen että olemistakin voi ja kannattaa harjoittaa!

❤ vaikka raskausaika ei ole minulle kaikista mieluisinta aikaa niin olisin valmis kokemaan sen kaiken yhä uudelleen.

 

Lapsi – vilpittömän rakkauden opettaja

Minä en kovin luonnostaan ole jutellut mahassa olevalle lapselle tai silitelly kasvavaa kumpuani. Luulen että tähän on vaikuttanut suuresti se ettei mulla ole syntynyt voimakasta sidettä lapseen raskausaikana. Terapeuttini sanoi joskus todella viisaasti tähän että ”lapsi opettaa sua rakastamaan”. Ja mun rakkaus onkin vahvistunut vasta silloin kun lapsi on tullut konkreettisesti elämäämme.

Ja kyllä, olen tuntenut toisinaan jopa syyllisyyttä siitä etten ole osannut luoda vahvaa suhdetta lapseen jo sikiö aikana. Lianan raskaus-aikana kuitenkin ymmärsin sen että ei mun tarvii väkisin yrittää toimia niin kuin kuuluisi tai olisi suositeltavaa. Koska tiedän olevani paras äiti lapsilleni juuri tällaisena.❤

On hyvä muistaa meidän yksilöllisyys tässäkin asiassa. Käy enemmän kuin järkeen se että jokaisella on omanlainen kokemus näin suuresti minuuteen vaikuttavasta asiasta kuin raskaudesta. Mikäli olet tämän asian suhteen niin kuin minä, ettet niinkään peukuta raskausajan puolesta tai haikaile sen perään TAI sitten ikävöit noita aikoja voimakkaasti ja haluaisit kokea raskaana olemisen aina vain uudestaan niin olet vapaa tuntemaan noin! Muista myös että sinä saat puhua siitä ääneen, se on jopa suositeltavaa. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää tapaa kokea noita asioita, meillä on oikeus pystyä joko tykkäämään tai olla tykkäämättä niistä muutoksesta.

Tästä syystä mulle on tärkee pystyä puhumaan näistäkin suoraan ja ääneen. Oman esimerkin avulla haluan pyrkiä kehottamaan muita äitejä hyväksymään tunteensa ilman syyllisyyden tuntoa.

 

Ikuinen synnyttäjä

Olen se joka voisi skipata raskauden ja hypätä suoraan synnyttämään. Rakastan synnytyksen tuomaa jännitystä ja sitä kun silloin pystyy elämään niin hetkessä. Naisen vahvuus tässä asiassa on jotain niin hienoa! Mua kiinnostaa myös todella paljon muiden naisten kokemukset raskaudesta ja synnytyksestä. Vaikka tämä aihe onkin lähellä sydäntäni niin en kuitenkaan ikinä ole jaksanut hirveästi etukäteen päättää millä tapaa haluaisin synnyttää tms. On tuntunut luonnollisemmalta edetä tilanteen mukaan ja tehdä päätöksiä sen perusteella.

Adessan raskaudessa kaikki oli niin ennalta-arvaamatonta etten osannut valmistautua synnytykseen ollenkaan. Tähän vaikutti varmasti se että lähtökohtaisesti olin lähdössä synnyttämään kahta kuollutta lasta. Toisin onneksi kävi. Synnytystä edeltävänä päivänä kävin vielä treenaamassa ihan normaaleissa olotiloissa ja seuraavana aamuna (rv 34) tulikin lähtö.

Tilanteen kaoottisuudesta huolimatta itse synnytys meni tosi hyvin, kivunlievitykseksi valitsin epiduraalin ja toisinaan hönkäilin ilokaasua. Epiduraali horkasta ja ilokaasun olemattomasta tehosta huolimatta sain odotella h-hetkeä kivuttomasti. Ponnistusvaiheeseen ei keretty enää lisätä uutta annosta ja se olikin kaikista pahin osuus koko hommassa. Adessan keskosuus ja jo kohdussa menehtyneen vauvan pienikokoisuus vaikutti siihen etteivät he olleet valmiita tulemaan maailmaan ja se teki tästä hieman haasteellista. Kaiken kaikkiaan kokemus oli kuitenkin hyvä.

 

En imettänyt Adessaa lainkaan ja siksi hormonimyllerrys pääsi tasoittumaan hyvin nopeasti. Oma olo jäi tuossa tilanteessa aika pitkälle kaiken keskola-hektisyyden varjoon, tämä kostautui muun muassa silloin kun kolme päivää synnytyksen jälkeen päätin pikaisesti pyöräillä sairaalalle. Voin kertoa ettei ollu hirveän fiksu veto, mutta näin sitä oppii! Ensimmäinen jälkitarkastus tehtiin Oyssissa äitipolilla ja tuossa vaiheessa (6 viikkoa synnytyksen jälkeen) lääkäri totesi kuukautisten alkaneen eli palauduin paljon nopeammin kuin olin ajatellut. Tuolloin musta tuntui niin kuin en olisi synnyttänyt lainkaan. Nyt kun toisen synnytyksen jälkeen elin pidemmän aikaa imetyshormoneissa niin olen voinut vertailla niitä aikoja toisiinsa. Hormonit on kyllä melkoisessa roolissa synnytyksestä palautumisessa!

Toinen kerta toden sanoo (?)

Lianan synnytys päätettiin käynnistää (rv 38) koska voin henkisesti niin huonosti. Kohdunsuuta kypsytettiin suun kautta otettavalla lääkkeellä ja kolme päivää meni osastolla hyvin rauhallisissa merkeissä. Onnekseni sairaalaympäristö loi mulle turvallisen ja kotoisan tunnelman enkä sen vuoksi kokenut noita päiviä yhtään ahdistaviksi. Supistusten alettua mulla oli kaverina Tens – laite mikä hieman helpotti tilannetta. Ruuhkan takia jouduimme odottelemaan saliin pääsyä ja vahvempia kivunlievityksiä kuusi tuntia, ne tunnit vaati kyllä veronsa. Tilanne onneksi helpottui heti kun pääsimme saliin ja sain epiduraalin. Tällä kertaa myös ilokaasusta oli apua. Ponnistusvaihe sujui ongelmitta. Kun Liana oli syntynyt niin musta tuntui kuin en olisi synnyttänyt lainkaan, puudutukset purivat ja pääsin sängystä ylös lähes tulkoon normaalisti.

Palautuminen oli tällä kertaa hieman vaivalloisempaa. Ensimmäisen kuukauden otin todella iisisti, oli ihana vaan maata ja syödä herkkuja 😀 Siitä sitten pikkuhiljaa kävelylenkit tuli kuvioihin mukaan ja aloin herättelemään kehoa kuminauhojen ja liikkuvuusharjoitteiden avulla. Mulle oli tosi tärkee päästä pois kotoa tekemään nämä ”treenit” jottai saisin aikaa pelkästään itselleni. Raskaammat treenit aloitin paljon varovaisemmin kuin viimeksi. Kävin myös 6 kk synnytyksen jälkeen tutkituttaan keskivartalon tilanteen huolella jottai uskaltautuisin päästä kunnolla treeneihin käsiksi. Nyt synnytyksestä on melkein vuosi aikaa. Edelleenkin juoksen varoen ja pidän todella tärkeänä sitä että jos nukun huonosti niin myös himmailen treeneissä. Palautumisen merkitys on kasvanut hurjasti!

Tosi tärkeeksi on osoittautunut kyky kuunnella ja lukea tarkoin kehon viestejä. Armollisuus itseä kohtaan on korostunut entisestään. Molempien kotiinpääsyjen yhteydessä olen katsonut itseäni peilistä ja tirauttanut pari kyyneltä koska olen niin ylpeä siitä miten hienosti suoriuduin niin vaativasta tehtävästä.

3 päivää synnytyksestä.

 

Ylpeys, armollisuus ja kiitollinen mieli

Minulle on ollu tärkeetä päästä synnytyksen jälkeen rakentamaan vahvaa kehoa ja mieltä takaisin heti kun kokonaisvaltaisesti tuntuu siltä. Ymmärrän että haikaileminen treenien ja normaalin elämän pariin juuri synnyttäneenä voi äkkiseltään jonkun mielestä vaikuttaa hieman pinnalliselta. Mutta esimerkiksi mun kohdalla hyvään henkiseen oloon vaikuttaa suuresti se minkälaisena tunnen kehoni tällä hetkellä sekä sisäisesti että ulkoisesti. Siitä syystä haluan vaalia tätä olotilaa ja koen ”kiirehtimisen” rakkauden osoituksena itselle.

Olen todella kiitollinen terveydestä ja siitä että jaksan pitää itsestäni hyvää huolta. Tämä on varmasti edesauttanut sitä että synnytyksestä palautuminen on tapahtunut ilman suurempia ongelmia. Tiedän kuitenkin sen että vaikka miten tähän panostaisi niin asiat eivät aina suju niin kuin olisi ajatellut, siksi nämä ei ole minullekaan itsestäänselviä juttuja.

Niin kuin kehopositiivisuudessa – niin myös tässä palautumis-asiassa olen sitä mieltä että oli synnyttäjä minkä kokoinen tahansa, palautuisi hän kuukauden päästä tai ei koskaan niin on hän ansainnut aivan yhtä suuren arvostuksen kuin kuka tahansa muukin. Hänellä on oikeus joko esitellä itseään muille tai olla esittelemättä. Musta on aivan ihanaa jos huomaan äidissä sen miten raskaus – ja synnytys on nostanut itsetuntoa ja antanut positiivisemman näkemyksen omasta kehosta.

Ymmärrän kuitenkin myös ulkoisten paineiden vaikutuksen ja sen miten helposti siinä tilanteessa alkaa vertailemaan itseä muihin. Kehon muutokset voivat hankaloittaa itsensä hyväksymistä ja silloin kun kokee jatkuvasti epävarmuutta niin helposti sortuu muiden arvosteluun ja yrittää sitä kautta saada jotain tyydystä omaan pahaan oloon. Sen vuoksi tunnen ennemminkin surua ja myötätuntoa kuin ärsyyntyneisyyttä niitä henkilöitä kohtaan ketkä jatkuvasti käyttäytyvät huonosti tai arvostelevat muita äitejä.

Ihmisarvo ei ole millään lailla kytkettynä meidän ulkoiseen habitukseen ja siksi olemme arvokkaita juuri sellaisenaan kuin olemme!

 

❤ Janika

instagram @janika.alexsndra

10

Tällä artikkelilla on 10 kommenttia

  1. roosakoivula

    Mielenkiintoinen ja rehellinen postaus, kiitos tästä<3

    1. janikalindroos

      ❤️ Kiitos itsellesi

  2. Tanja Räty

    Samaistun tuohon mitä kirjoitit raskaudesta. Oon aina sanonut, et voisin synnyttää ja hoivata vauvoja loputtomiin, jos ei tarviis ensin olla raskaana 😀

    1. janikalindroos

      Noniin! Ihana kuulla että joku toinenkin kokee samalla tavalla tän asian ❤️ vaati aikamoisen ponnistuksen kirjottaa näin hlökohtaisesta asiasta ?

  3. Nonna

    Aikamoinen historia sulla <3

    1. janikalindroos

      ❤️

  4. alona

    Meillä kaikki kysyy kokoajan, et koska me tehdään Artun kans vauva. Tehtäis mut en halua olla just nyt raskaana..

  5. janikalindroos

    Ai siellä odoteltas perheenlisäystä noin innokkaasti! Kaikella on aikansa. ? Toisaalta voi myös olla niin että jos elämässä on paljon mieluisia asioita mitkä pitää kiireisenä niin voi myös tuntuu ettei sitä oikeeta ajankohtaa ole koskaan. Niin henkilökohtaisia nääki jutut ?

  6. Zena

    Halusin vaan sanoa, että luojalle kiitos että kirjoitat blogia ja jaat sun/teidän kokemukset avoimesti. Antaa perspektiiviä niin moneen asiaan. Oon itkeny silmät päästäni jo moneen kertaan sun postauksia lukiessani (ilosta ja surusta). Kiitos ♥️

    1. janikalindroos

      Oi että, ihana olet <3 kiitos kommentista. On parasta kuulla siitä kun joku on voinu oivaltaa meidän kokemuksien myötä jotain omasta elämästä. <3

Vastaa