Päiväkirja merkintöjä

2018 – Kaksi vuotta sitten

Herään katkonaisen yön jäljiltä ja nousen ylös, puen aamutakin ylle ja menen keittiöön. Kello on 9:30. Mietiskelen hetken aikaa mitenhän Adessan yö meni, eilinen levottomuus jäi hieman kaihertamaan. Saimme kuitenkin lähteä osastolta niin että tiesin Adessan pärjäävän yön yli. Yksi tutuimmista hoitajistamme oli tullut yövuoroon ja patistanut meidät kotiin ihmisten aikoihin. Välillä lähteminen tuntuu niin vaikealta, etenkin silloin kun huomaan lapseni tarvitsevan minua. Toisaalta tiedostan jälleen etten kuitenkaan jaksaisi enempää saman päivän aikana.

Istahdan alas ja mietin hetken aikaa edeltävän viikon tapahtumia. Viikko on mennyt yllättävän tasaisesti. Adessa oli väläyttänyt hymynkin pitkästä aikaa ja keskustelimme lääkärin ja hoitajien kanssa siitä voisimmeko alkaa purkamaan äkäisempiä kipulääkkeitä.  Tämä tapahtuisi hiljalleen seuraavien kuukausien aikana. Hän on myös hetken aikaa pärjännyt ilman happiviiksiä, toki maskin kautta itkukohtauksien aikana hapetusta täytyy edelleen turvata mutta tuntuu kuitenkin siltä että tilanne näyttää menevän parempaan suuntaan ja kivut ovat alkaneet hellittämään. Onkin ollut ikävä näitä tasaisempia aikoja.

Katson peiliin ja huomaan miten mun ihon kunto alkaa parantumaan – stressi lievittyy selvästi. Muutosta on onneksi jo kuukausi aikaa. Silmiä väsyttää edelleen ja tiedostan että vielä täytyy hetken aikaa prosessoida sitä että Adessan koti on nyt Tahkokankaalla, ei enää koskaan meidän kotona.

Keitän puuron ja aamukahvin. Kello alkaa lähentelemään 11. Herätän Henkan ja kerron että pian on lähdettävä osastolle. Huomaan miten levottomuus hiipii takaisin, syön nopeasti aamupalan, puen vaatteet ja kerron lähteväni jo edeltä. En pysty enään odottelemaan tyttäreni kohtaamista.

Saavun osastolle. Hoitaja avaa oven ja tuttu tuoksu tulee vastaan. En millään malttaisi mutta pesen silti kädet ja levitän desinfiointiaineen, kuulen Adessan hengityksen ja huomaan helpottuneena että se kuulostaa tasaiselta, rytmi kertoo minulle sen että hän nukkuu. Kävelen huoneeseen. Silitän lasta ja istahdan alas. En raski ottaa häntä syliin koska tiedän että hän heräisi pienimmästäkin liikahduksesta. Hoitajan mukaan edeltävä yö oli ihan okei, muutamia itkukohtauksia lukuunottamatta. Aamu on mennyt oikein mukavasti, tosin aamupesujen ja vaatteiden vaihdon yhteydessä hapetusarvo kävi lähellä 75 mutta se kuulostaa hyvin normaalilta. Hymähdän koska tiedän miten paljon vaippojen vaihto Adessaa ärsyttää. Tulee oikeastaan hieman huvittunut olo, on ihana huomata että tytön äkäinen persoona alkaa taas näkymään – vointi on oikeasti alkanut kohentumaan.

Kohta Henkka pimpottaa ovikelloa, Adessa herää ja huomaa että olemme jälleen täällä, hänen silmänsä kirkastuvat. Otan lapsen syliin ja painan rintaani vasten. Miten lämmin hän onkaan, pienet oranssihtavat hiussuortuvat kutittelevat poskeani. Istun alas ja nautin siitä kun saamme vain olla. Tämä sunnuntaissa on parasta, meillä ei ole kiire ja voimme nauttia toistemme läheisyydestä. Mieleni valtaa kiitollisuus tilanteen seesteisyydestä, vielä ei ollut hyvästien aika. Alkuvuoden vaikeudet on selätetty ja olemme saaneet jälleen kokea ihmeen; tyttäremme on edelleen hengissä.

 

2019 – Vuosi sitten

Koulupäivä. Jälleen takana on huono yö ja edeltävän illan tuskainen itkukohtaus paistaa kilometrien päähän kasvoiltani. Hyppään auton kyytiin ja nukahdan hetkeksi.

Saavun kouluun. Meillä on edessä erkonomiaan – liittyvä oppitunti. Tunnin puolessa välissä katson kalenteria ja valahdan kalpeaksi, tunto häviää käsistä ja sydän jättää lyönnin välistä. Tänään on tasan kolme kuukautta Adessan kuolemasta. Kyyneleet polttelevat silmiäni ja huomaan alkavani hyperventiloimaan. Kuiskaan luokkakaverilleni poistuvani hetkeksi. Haparoin ovea ja aukaisen lukon, ryntään portaikkoon ja tipahdan alas, kirjaimellisesti tipahdan. Epätoivoinen tuska valtaa jälleen koko kehon, puristan kädet nyrkkiin ja suustani pääsee puoleksi tukehdutettu voihkaisu. Istun hetken lattialla ja yritän rauhoittua. Mielessäni vilisee kuvat viimeisestä kohtaamisesta ja siitä miten mun piti jättää tyttäreni sairaalaan ihan yksin. Tuntuu melkein sietämättömältä kohdata nämä tilanteet taas uudestaan, taas yhtä voimakkaasti. Luokkakaverini ja samalla yksi läheisimmistä ystävistä tuo minulle paperia ja kysyy voiko hän jotenkin auttaa. Kerron tulevani hetken päästä takaisin, nyt tarvitsen hieman tilaa.

Tunnin päästä nousen ylös, hengitän syvään ja käyn pesemässä kasvot kylmällä vedellä. Väsyttää ihan kamalasti ja tuntuu ettei jalat kanna. Vauva potkaisee mahassani, kosketan vatsaani ja tunnen pienen palan uudenlaista, toivoa sisältävää rakkautta sisimmässäni. Kerään kyyneleiset paperit lattialta ja palaan luokkahuoneeseen.

On jo pimeää kun saavun kotiin. Henkka ei ole vielä palannut koulusta. Istahdan sohvalle ja sytytän kynttilän Adessan kuvan eteen. Katson kuvaa ja ajattelen että vain muutama kuukausi sitten ajoin suoraan osastolle, pesin nopeasti kädet ja ryntäsin tyttäreni luokse. Hieman raskauspahoinvointisena nostin hänet syliin ja silitin pientä, poikkeuksellisen siroa otsaa. Voimakas suru valtaa kehoni jälleen kun ymmärrän että kilometrin päässä oleva, osaston huone on tyhjä ja hiljainen. Miten raskaalta se ajatus taas tuntuukaan. Tyhjennän mieleni, juuri nyt en jaksa yhtään enempää. Suljen silmät ja nukahdan.

 

2020 – Tänään

Heräsin ensimmäisen kerran jo viiden aikaan. Yö oli todella katkonainen, Liana nosti taas juhlat pystyyn puolilta öin ja tälläkertaa ne kesti noin pari tuntia. Kello on 8 aamulla, nostan hänet viereeni ja yritän tasata mielialaani.

Keitän kahvit ja tekaisen smoothien. Tuntuu melkein turhalta edes yrittää antaa Lianalle aamupalaa koska tiedän ettei hän syö, edeltävän viikon aikana on mennyt yhden normaali ruokaisen lapsen päiväannoksien verran ruokaa. Päätän kuitenkin tekaista uusimman saamani reseptin kiinteistä puuroleivistä, ehkä hän jo tänään söisi. Toiveajattelua – tunnin päästä nojaan keittiön tasoa vasten ja puren hammasta yhteen. Kirjoitan vihaisen viestin ystävälleni siitä miten turhauttavalta tuntuukaan se että ensimmäinen, niin kauan kaivatun terveen lapsen vauva-vuosi on ollut 80% yhtä vihanhallinta kurssia. Saan lohduttavan vastauksen jossa hän vannoo että aika kultaa muistot ja kohta tilanne jälleen tasaantuu.

Puen vaatteet päällemme ja painelen pihalle. Vedän Lianaa pulkassa ja hengitän syvään puhdasta ilmaa. Ihanaa että Ouluun on taas satanut lunta ja pikku pakkanen kiristää poskia. Naureskelemme yhdessä, huomaan miten meidän molempien mieli virkistyy ja stressi lapsen syömättömyydestä poistuu hetkeksi.

Käväisemme hakemassa uuden syöttötuolin – toiveena parempi ruokahalu – jälleen toiveajattelua. Laitan lapsen nukkumaan ja istahdan alas. Ei millään jaksaisi kirjoittaa mutta tiedän sen positiiviset vaikutukset joten päätän aloittaa.

Pikkuhiljaa vihainen mieli tasaantuu ja tilalle tulee helpottunut olo siitä ettei mun tarvi pelätä Lianan hengen puolesta, huomaan myös sen ettei mulla ole juuri nyt oikeasti vakavia rasitteita minkä vuoksi joutuisin olemaan taistele – pakene tilassa. Ja heti tämän jälkeen pillahdan itkuun koska ymmärrän että parvekkeella nukkuu terve lapsi joka ei ole kytkettynä saturaatiomittariin.

Kannustan kirjoittamaan ylös omia ajatuksia. Satunnainen päiväkirjan kirjoittelu on todella terapeuttista koska silloin ajatuksista tulee paljon konkreettisempia. Niitä on myös paljon helpompi tarkastella järjellä kun ne on luettavassa muodossa. Minulle käy usein niin että kirjoittamiensa lauseiden lukemisen jälkeen tunteiden jäsentely tapahtuu melkein kuin itsestään, järki palaa taas kuvioihin ja pystyn laittamaan asiat perspektiiviin. Sen kautta löydän automaattisesti myös ne hyvät puolet mihin olisi syytä keskittyä enemmän.

Kirjoittamisen avulla pystyin tänäänkin kertomaan itselleni ettei minulla ole hätää, olen vain väsynyt.

 

❤ Janika

 

Instagram @janika.alexsndra

19

Vastaa