Kun keho muistuttaa

Kesäkuun viimeisiä päiviä viedään ja ensimmäinen työharjoittelu sairaanhoitajan opinnoissa on taputeltu. Hektisyydestä huolimatta takana on todella antoisat ja opettavaiset viikot. Voin onnekseni kertoa että myös jatkossa tiedossa on arvokkaita kokemuksia koska sain töitä keikkalaisena! On kyllä ylpeä olo siitä että myös minä voin vihdoin tuoda ”leipää pöytään” omalla työpanoksellani. Tämän taloudellisen hyödyn lisäksi tuntuu ihan super hyvältä käydä töissä sellaisena ammattilaisena mistä saan itse vähintään yhtä paljon kuin voin asiakkaille/potilaille antaa!

 

Traumaperäinen stressihäiriö

Koettuani kahden vuoden aikana viikottain lapsieni henkeä uhkaavia, todella stressaavia tilanteita pitkien odotusaikojen kera kehoni alkoi hiljalleen näyttämään merkkejä traumaperäisen stressihäiriön syntymisestä. Tilanne eskaloitui Lianan raskausaikana ja sain lääkäriltäni diagnoosin siitä että oireeni viittaavaat selkeästi PTSD : n syntyyn.

Traumaperäinen stressihäiriö ilmenee yleisemmin n. kolmen kuukauden kuluttua traumaattisesta tapahtumasta. Mun kohdalla tilanne eteni niin että oireet laukesivat kunnolla vasta kun Adessan kuolemasta oli kulunut kaksi kuukautta. Tavallaan mieleni ”panttasi” näitä tunteita melkein kahden vuoden ajan ennen kuin oli valmis päästämään ne valloilleen. Olen siitä todella kiitollinen – mikäli olisin kärsinyt viime kevään aikaisista asioista Adessan ollessa hengissä, en olisi kyennyt olemaan niin rakastava ja huolehtiva vanhempi kuin koko hänen elämänsä ajan olin.

Niinkuin yleisestikin PTSD:n oireina, myös minulla fyysisiin oirekuviin liittyi paniikkikohtausmaiset voimakkaat hikoilut, raajojen tunnottomuus, sydämen tykytys, silmien sumentuminen – ja heikotus sekä tajunnan tason heikkeneminen. Voimakkaat pelkotilat ja realistisuuden häviäminen pitivät minua kuukausien ajan taistele – pakene tilassa. Onnekseni olin ollut jo pidemmän aikaa seurannassa ja tilanne pystyttiin hallitsemaan viikottaisilla psyk. lääkärin – ja/tai sairaanhoitajan terapia-istunnoissa. Olen tainnut aikaisemminkin mainita siitä että ilman näitä käyntejä olisin joutunut ottamaan paikan vastaan psykiatriselta osastolta potilaana.

Toivoisin niin kovasti että myös muidenkin kohdalla mielenterveysongelmiin voitaisiin puuttua ennen kuin tarvii tapahtua peruuttamattomia asioita. Onneksi olemme koko ajan menossa siihen suuntaan enemmän ja enemmän että näistä asioista saa ja pitääkin pystyä puhua ääneen tuntematta häpeää. Me nimittäin emme voi valita niitä asioita mitä joudumme elämässämme kokea ja siksi mielenterveysongelmat syntyvät hyvin usein itsestään riippumattomista syistä.

 

Ammattilainen ja kokemus asiantuntia

Koska nykyään kaikkia sanomisia syynätään niin tarkoin niin en ole ihan varma saanko virallisesti käyttää tällaista termiä asian yhteydessä mutta nyt käytän koska näin minä itsestäni ajattelen.

Työharjoittelu hoivakodissa muistutti minua usein siitä minkälaista elämämme Adessan kanssa oli ja olenkin viimeisen kuukauden aikana ajatellut näitä aikoja paljon normaalia enemmän. Tämä onkin yksi painava syy siinä miksi työharjoittelu toisinaan tuntui niin raskaalta. Ja vaikka tiedän olevani hyvä ammatissani niin väkisinkin ajattelen myös sitä miten handlaan jatkuvasti tilanteet kun työtehtäväni nostattavat pintaan voimakkaat muistot tyttärestäni ja hänen kuolemasta.

Edeltävän kuukauden aikana ymmärsin että olen altistanut itseni taistelutantereelle mikä repii sydämeni jatkuvasti uudestaan kahtia. Kaikesta jatkuvasta kivusta huolimatta en anna tämänkään olla syy jättää tavoittelematta haaveitani mitkä niin voimakkaasti painottuvat terveydenhuolto – alalle. Olen löytänyt unelmieni ammatin missä olen päättänyt pystyä työskentelemään ”selväpäisenä” jatkuvasta pommituksesta huolimatta. Toivottavasti  jokainen ihminen jossain vaiheessa löytää elämäänsä tavoitteen mitä kohti menee läpi tulen ja jään muiden mielipiteistä tai omista epävarmuuksista huolimatta – tämän palon ansioista hyvä lopputulos on väistämättä edessä!

 

Tunteet jäähylle

Olen opetellut hieman pakonomaisestikin ottamaan työpaikalla sellaisen ”moodin” että menneisyys ei saa koskettaa minua liikaa koska mikäli näin tapahtuu niin en yksinkertaisesti kykene antamaan itsestäni sitä panosta minkä haluan antaa.

Tämä johtuu siitä että kun näitä tunteita kohtaan niin kyse ei ole pelkästään siitä että alkaisi hieman itkettään vaan kehoni reagoi todella kokonaisvaltaisesti muistoihin ja yleensä täysin varoittamatta. Tilanteiden syntyminen ei vaadi toisen ihmisen kuoleman kohtaamista tai vakavien sairaskohtauksien näkemistä vaan se voi syntyä pelkästään tietynlaisten saksien näkemisestä tai kumihanskojen hajun haistamisesta.

Ei siis ole ihme että on ollut pakko opetella sulkemaan mieli ja antamaan oikea aika voimakkaimpien tunnepuuskien käsittelyyn. Se ei tietenkään joka tilanteessa ole mahdollista koska joskus muistot kirjaimellisesti lyövät jalat alta ja on pidettävä tauko. Yleisimmin kuitenkin nämä tilanteet syntyvät uusien ihmisten kysymyksistä liittyen lapsi lukuun tai heidän ikäänsä ja tällöin kyseessä ei ole akuutti hätä. Olenkin alkanut hiljalleen ymmärtämään sen että nämä tilanteet tulevat aina olemaan minulle raskaita ja hetken hiljaisuus, itsensä kokoaminen ja haavoittuvaisuuden näyttäminen muille on täysin sallittua. Yritän toisinaan ihan liian kovasti olla supersankari joka pystyy kylmän viileästi kertomaan menneisyydestään – aina tiedostamatta sitä että tunteet ei edelleenkään tapa ja näistäkin tilanteista selvitään kun puhutaan tuntemalla rehellisesti.

On vaatinut paljon etukäteen työstämistä ja on ikään kuin pitänyt päättää valmiiksi millä tavalla toimin koska minulle on todella tärkeä pystyä erottamaan elämänkokemukseni työtehtävistä VAIKKA ajattelenkin niiden olevan myös erityisen tärkeitä valttikortteja kaikessa mitä teen. En ikinä haluaisi että ammattitaitoani kyseenalaistettaisiin menneisyydestä syntyneiden traumojen vuoksi koska itse koen niiden olevan vahvuuksiani.

Elämän ja kuoleman välinen, muutamien vuosien aikainen kamppailu on kasvattanut resilienssiäni valtavasti ja toisinaan minusta tuntuu jopa siltä että mikäli en pystyisi käyttämään näitä vuosia hyödyksi tässä hetkessä ja jatkossa, olisi kaikki se itsensä likoon laittaminen ja eteenpäin puskeminen ollut turhaa. Kaikille näin kovat vaatimukset eivät sovi mutta minua ne puskevat eteenpäin sellaisella voimalla ettei aina itsekään pysy perässä!

 

Me aiotaan relata seuraava kuukausi kunnolla koska elokuussa arki muuttuu taas ihan uudenlaiseksi 🙂

Ihanaa kesän jatkoa jokaiselle! ❤

 

❤ Janika

Instagram @janika.alexsndra

4

Vastaa

Close Menu