Kipu, kiitollisuus ja hyväksyntä – näin olen pärjäillyt.

Minusta on tärkeää rohkaista ihmisiä olemaan rehellisiä itselle ja muille omista tuntemuksista, niin hyvässä kuin pahassakin. Jokaisen pitäisi pystyä tuoda esille oma heikkous tuntematta alemmuuskompleksia, huonommuutta tai pelkoa negatiivisen ihmisen leimasta.

Välillä kun tuntuu siltä että positiivisuuden ajatellaan olevan sitä että pitäis aina olla iloinen tai vastaanottavainen. Mun mielestä positiivisuudessa on kyse siitä että on kykyä nähdä mahdollisuuksia, osaa olla joustava, kannustava ja armollinen sekä itseä että muita kohtaan.

Tästä syystä palaan ajassa hieman taaksepäin ja kerron miten mun heikoista hetkistä on kasvanut vahvuuksia. Tekstissä voi olla hieman kertausta aikaisemmista postauksista, mutta näin muistutan myös itseä siitä miten suuri ylpeyden aihe on seistä tässä just nyt, tervejärkisenä ja kiitollisena kaikesta mitä elämäni tällä hetkellä sisältää!

 

Tyhjä syli

Adessan viimeisenä iltana saimme todistaa sitä ihmettä kun kaikesta lääketokkurasta huolimatta hän tuli vielä kerran keskuuteemme, oli hereillä muutaman tunnin ja harvinaislaatuisesti vain keskittyi rauhallisen oloisena siihen että sai olla meidän lähellä ja seurata tekemisiämme. Lähdimme sairaalasta turvallisella mielellä kotiin nukkumaan yli 10 tunnin syvät yöunet.

”Huomenta, lääkäri pyysi soittamaan että nyt kannattaisi tulla sairaalaan. Edellisen kohtauksen jälkeen Adessan tila on huonontunut selvästi.”

Sairaanhoitaja varoitteli meitä siitä että oma reaktio lapsen viimeisten henkäyksien aikana saattaa olla täysin odottamaton ja että siihen kannattaisi varautua. Lääkärin ”julistaessa” kuolinajan pysyimme kuitenkin hyvin rauhallisena. Kaikesta lohduttomuudesta huolimatta se tilanne oli hyvin kaunis ja ainutlaatuinen. Muutamaa tuntia myöhemmin poistuimme sairaalasta, kohti täysin uudenlaista ja käänteen tekevää elämänvaihdetta.

Seuraavien päivien ajan ainoa tehtävä oli jaksaa huolehtia energian saannista, wcssä käymisestä ja hygieniasta. En jaksanut seisoa, puhua tai tehdä mitään ylimääräistä, kaikki tuntui niin tyhjältä ja merkityksettömältä. Sitten tuli ne päivät kun kävimme katsomassa Adessaa viimeisen kerran ja aloitimme hautajaisten järjestelyn.

Kun saavuin kappeliin ja näin huoneen keskellä pienen valkoisen arkun jossa oman lapsen kauniit, rauhalliset ja niin hiljaiset kasvot lepäsivät, ymmärsin että olen nyt oikeasti siinä tilanteessa mitä olen vuoden pelännyt. Kun tulee äidiksi niin koko elämä mullistuu ja oma identiteetti varmasti muuttuu jokaisella hieman, niin myös minulla. Siinä häntä silitellessä sisäistin että edessä on aika jolloin täytyy yrittää luoda uudestaan joku merkitys äitiydelle.

 

Hetki kerrallaan

Minusta oli aivan hullua olettaa että lähiomaiset voisivat kohdata hautajaisiin liittyviä tilanteita, saatikka sitten järjestellä niitä. Tuntui yksinkertaisesti ylivoimaiselta valita virsiä, arkkua tai seppelettä oman lapsen haudalle. Nyt kuitenkin tiedän että ne on nimenomaan niitä ratkaisevia hetkiä missä ymmärtää sen että tämä tilanne on todellinen ja että mun elämässä on tapahtunut valtava kriisi minkä kanssa pitää pikkuhiljaa opetella elämään.

Pahinta hautajaisissa oli se kun tiesin että sen jälkeen mun pitää kohdata kuoleman lopullisuus. Päivä oli yhtäaikaa uuvuttava ja kaunis, juuri Adessan näköinen.

Hautajaisten jälkeen selviytyminen yhdestäkin päivästä oli voitto. Sain vihdoin aikaa käsitellä kunnolla myös raskauden aikaisia kokemuksia ja sen takia se kaikki tuntui oikeen vyöryvän kerralla niskaan. Päätin myös tietoisesti kohdata kaikki kivuliaita muistoja tuovat asiat ennen uuden vauvan syntymää. Kaivoin Adessan vaatteet esille, kävin hänen tyhjässä huoneessa osastolla jne. Olihan se jopa kidutusta ja meinasinkin menettää mielenterveyteni mutta tiesin sen olevan mulle toimiva tapa.

 

Kohti eheytymistä

Surusta on tunnistettavissa neljä vaihetta, jotka jokainen sureva käy läpi henkilökohtaisesti omalla tavalla ja ajallaan, nämä vaiheet on shokkivaihe -, reaktiovaihe -, käsittelyvaihe – ja sopeutumisvaihe. Itsellä tää järjestys meni juuri tän mallin mukaisesti.

Hankalinta viimeisten vuosien aikana on ollut se kun piti opetella elämään tilanteessa, minkä tiesi jossain vaiheessa johtavan oman lapsen hautaamiseen. Luulin olleeni valmistautunut mutta eihän siihen oikeasti voi valmistautua. Muistan kun 2018 syksyllä olin kuuntelemassa luentoa minkä aikana piti kirjata tulevaisuuteen liittyviä haaveita, en osannut kirjoittaa mitään koska tiesin mikä mua odottaa. Sen tiedon myötä kuitenkin ymmärsin että mun pitäisi opetella nauttimaan jokaisesta päivästä niin kuin se olisi viimeinen.

Raskausaikana terapeuttini sanoi minulle että jos et anna itsesi rakastaa niin et voi myöskään koskaan päästää irti terveellä tavalla. Ja vaikka rakkaus onkin suurin syy siihen miksi tämä kaikki on ollut niin haastavaa, en kadu sitä omistautumista ollenkaan.

Tämän kaiken myötä ymmärsin että oli lapsen diagnoosi ja terveydentila mikä tahansa, niin tulee hän silti olemaan minulle kaikki kaikessa. En koskaan ajatellut Adessan olevan puutteellinen, hän oli täydellinen juuri sellaisenaan.

Minulta kysytään usein että miten olen pärjännyt. Minä elin vain päivä kerrallaan koska oli sietämätöntä ajatella että tätä jatkuisi kuukausia. Jaksoin vain tänään ja taoin päähän että joskus helpottaa.

Annoin myös itselle luvan tuntea. Olin monta kertaa jopa vihainen esim. siitä kun muut saivat ostaa ulkovaatteita lapsille syksyksi, minä kun en päässyt Adessan kanssa edes pois hänen huoneesta. Ja sitten minulle jäikin vain tyhjä huone. Tajusin kuitenkin sen ettei kannata katkeroitua eikä minulla ole oikeutta syyttää muita siitä mitä meille on tapahtunut. Kiitos ihmisille ymmärryksestä kun joskus olen saattanut latistaa tunnelman ja sanoa suoraan mitä ajattelen. ❤

Myös vähättely toimi joskus! Löysin itseni usein tilanteista missä lohdutan muita meidän tilanteen takia ja kerron että hyvin me pärjäillään. Tämä johtui siitä etten halunnut menettää niitä terapeuttisia hetkiä jolloin keskustelimme jostain muusta kuin meidän elämäntilanteesta. Välillä kuitenkin kadun sitä vahvan ja jaksavaisen roolin ylläpitämistä vaikka tiedän etten pystyisi edelleenkään toimia erilain. Tästä syystä tunteiden annostelu on ollut myös tärkeää.

Kaikesta tuosta on tullu mulle hiljalleen normaalia. Minulla ei ollut henkilökohtaista kokemusta lapsista ennen häntä, mikä oli onni koska en voinut verrata Adessan tilannetta mihinkään muuhun. Sain myös keskittyä pelkästään häneen ja myöhemmin hänen menetyksen suremiseen.

Toisinaan tuntuu että muut on enemmän kauhuissaan meidän koettelemuksista kuin me itse. Voin luvata käsi sydämellä että mikäli annat itsestäsi kaiken sille mikä on sulle tärkeää ja hyväksyt ne asiat, niin opit myös elämään niiden kanssa! ❤

Toivon että mun seurassa ei tarvisi väheksyä omia murheita. Minä en arvostusta jakele sen mukaan kenen elämä on hankalinta tai kuka vetää itsensä parhaiten piippuun. Arvostan sitä jos ymmärtää välillä pysähtyä ja löytää juuri siitä elämäntilanteesta kiitollisuuden aihetta, koska niitä löytyy aina! 😘

 

❤ Janika

20

This Post Has 9 Comments

  1. Nimetön

    Sinä upea vahva nainen ❤️

    1. janikalindroos

      ❤️

  2. Nimetön

    Sinä upea vahva nainen <3

  3. Nimetön

    ❤️

    1. janikalindroos

      💕

  4. Nimetön

    Oot kyllä selviytyjä. ❤️

    1. janikalindroos

      ❤️

  5. Nimetön

    Oot niin rohkea ja uskomaton nainen. ❤️

    1. janikalindroos

      Voi että, kiitos! ❤️

Vastaa

Close Menu