Kipeitä kohtaamisia

Vaikea raskaus ja Adessan kuolema aiheutti minulle sen että viimeisten vuosien aikana olen alkanut pelkäämään uusien ihmisten kohtaamisia. Tieto siitä että ennemmin tai myöhemmin ajaudun siihen tilanteeseen milloin tulee puheeksi asiat missä mun täytyy vastata esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin; onko sinulla lapsia, montako lasta, onko Liana ensimmäinen, miten raskaus/raskaudet ovat sujuneet, minkä ikäinen esikoisesi on jne. Ehkei sitä päällepäin näy mutta hyvin usein jännitän näitä tilanteita ihan kamalasti, fyysisinä oireina yleisimpinä kylmä hiki, sydämen tykytys ja levottomuus.

On ollut vähän hankala tottua tähän koska en ole ikinä aikaisemmin kokenut avoimuuden ja rehellisyyden aiheuttavan minulle paineta.

Toisinaan saatan säästää itseäni jopa valehtelemalla menneisyydestä. On aika helpottavaa pystyä heittämään silmille ne ihanat vaaleanpunaisia asioita näyttävät aurinkolasit jotka peittää kaikki ne ikävät kokemukset. Erityisesti silloin tämä tapa tuntuu pelastukselta kun mieli on epävakaa ja tietäisin romahtavani mikäli alkaisin tästä aiheesta puhumaan. Ei aina tarvitse jaksaa kohdata sitä ja siksi olen antanutkin itselle luvan tehdä niin mikäli koen sen tarpeelliseksi.

@evevaaraphotos

 

Jostain syystä multa on vaatinut hirveän kauan ymmärtää ja jotenkin sisäistää se että ”pieleen” mennyt raskaus, toisen sikiön kuolema, Adessan elämän aikaiset ja sen päättymiseen liittyvät asiat tulevat aina olemaan osa minua ja elämäntarinaani. Välillä on tosi hankala puhua asioista mihin liittyy niin voimakkaasti sellaisia tunteita mitkä herättävät vahvasti myötätuntoa ja jopa surua muissa ihmisissä. Ehkä minä edelleen pelkään sitä henkilökohtaista tuskaa mikä niiden muistelemisesta voi pahimmillaan syntyä.

En silti arastele kertoa siitä että onnen ja kiitollisuuden lisäksi olen kärsinyt myös näistä kokemuksista ja tulen paikkailemaan itseä vielä pitkään, todennäköisesti koko loppuelämäni ajan. Olen päättänyt että haluan aina uudelleen rohkaistua puhumaan niistä koska tiedän että mikäli päästäisin sen pelon valloilleen niin ajautuisin hyvin nopeasti ahdinkoon enkä uskaltaisi poistua kotoa.

Tiedän myös ettei mun koskaan tarvi olla valmis tai ehjä. Suru tulee aina olemaan elämässäni läsnä, sen kanssa vain pitää oppia elämään.

 

Odotuksia

Ei ole arkipäiväistä odottaa tuntemattoman ihmisen vastaavan tähän tyyliin ”esikoiseni olisi nyt kohta 1,5 vuotias. Hän menehtyi vuosi sitten. Ja niin, hänen kaksoissiskonsa kuoli jo raskausaikana eli periaatteessa minulla voisi olla nyt kolme lasta.”

Kuulen usein sen jälkeen että anteeksi kun kysyin, en olisi arvannut. Mutta ei minulta tarvitse anteeksi pyytää. Ei kukaan oleta toiselle tapahtuneen tämmöisiä asioita vaikka tiedostaisikin sen että vieressä istuvan tuntemattoman elämä on voinut olla ihan minkälainen tahansa. Mielestäni se kertoo sen että me ihmiset odotamme hyviä asioita tapahtuneen toisille, mikä taas kertoo siitä että pohjimmiltaan olemme edelleen hyväntahtoisia. Ja siis tämähän on pelkästään hyvä asia!

Viime aikoina on tullu semmonen fiilis että joudutaan muutenkin varomaan ihan liikaa omia sanomisia/kysymyksiä. Itse ajattelen niin että ei kysyjälle kannate vihoitella. Tietenkin täytyy miettiä omaa ulosantia ja aina pitäisi pystyä kysymään hienovaraisesti ETENKIN tuntemattomilta mutta loppupeleissä vastaaja on vastuussa siitä mitä kertoo. On enemmän kuin okei sanoa ettei jaksaisi keskustella tästä asiasta nyt. Sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti koska todennäköisesti kyse on ihan jostain muusta kuin siitä minkälainen mielikuva sillä henkilöllä on sinusta!

 

Mikä on oikein?

Minulta välillä kysytään että mitä toivoisit sinulle vastattavan tarinani kertomisen jälkeen. Onko olemassa jotain oikeaa tapaa kohdata sanallisesti läheisen ihmisen menettänyttä henkilöä. Ensimmäisen puolen vuoden aikana ainoa oikea teko olisi ollut se että saisin lapseni takaisin, eikä siihen kukaan kykene edelleenkään.

Oli ja on edelleenkin todella mukava kokea se jos rohkaistutaan sanomaan otan osaa, olen pahoillani tai muuten esitetään myötätuntoa. En minä odota mitään sen kummempaa, enkä usko että kukaan muukaan tilanteessani oleva odottaisi. Kaikista tärkeimmäksi onkin osoittautunut taito olla läsnä ja edes se että yrittää. Kiusallisinta minulle on ne tilanteet kun kysyjä ns. jäätyy koska en itse kestä sitä hiljaisuutta. Sitten alan selittelemään hädissäni kaikkea ihan tyhjänpäiväistä, vaikkei oikeasti tarvitse. Vaikka eihän sillekkään mitään mahda koska ei kaikilla ole kapasiteettia kohdata näitä tilanteita, siksi en voi syyttää siitä ketään.

 

Elämän pelko

Todellakin pelkään elämää. Pelkään ja rakastan sitä ihan yhtä paljon.

Elämän rajallisuuden ymmärtäminen on tehnyt minut hyvin tietoiseksi siitä että jokainen meistä kuolee joskus. Ja sen kanssa eläminen on osoittautunut mulle suureksi haasteeksi. En ole vielä kokonaan hyväksynyt kuolemaa vaikka olen nähnyt ja tuntenut sen niin selkeästi. Toivoisin kuitenkin että joskus hyväksyisin sen koska haluan oppia ajattelemaan niin että on normaalia kuolla, ihan yhtä normaalia kuin elääkkin.

Erityisesti silloin kun olen väsynyt huomaan miten voimakkaaksi pelot syntyvät. Pelkään eniten sitä kun koen ympäristön jostain syystä turvattomaksi. Näitä tuntemuksia tulee minulle vähän väliä ja hyvin herkästi.  Tosin olen myös huomannut edistysaskeleita! Esimerkiksi siinä etten enää jokainen kerta menetä tuntoa raajoista tai hyperventiloi kun bussi ajaa rymisten kotimme ohi tai lentokone lentää taivaalla. Nykyisin osaan hieman paremmin realisoida tilanteen ja rauhoittaa mieleni.

Mulla on ensikuussa kurssi Helsingissä mihin olen ajatellut meneväni yksin ihan vain siksi että oppisin taas elämään pelkästään itseni kanssa. Pidän erityisen tärkeänä sitä taitoa että pärjäisin itsekseni elämäntilanteesta riippumatta, ennen asian kanssa ei ollut ongelmaa ja haluaisin kipeästi sen taidon takaisin.

Tulee olemaan todella raskas reissu ja voin kertoa että jännittää aivan kamalasti lähteä lentämään yksin, majoittua yksin ja kohdata ne yksinäisyydestä syntyvät tunteet ilman tukiverkostoa. Saa nähdä miten mun käy, toivottavasti tulee olemaan antoisa ja itseäni kehittävä viikonloppu!

 

Voisin jakaa näitä miljoonittain koska rakastan noita muistoja..<3

 

❤ Janika

 

Instagram @janika.alexsndra

18

Vastaa