Dieettiviikot 18 ja 19 – ALMOST THE END!

Mietin postauksen otsikointia paljon ja ensimmäinen versio siitä oli ”vaikeuksien kautta voittoon”. Tätä matkaa seuranneet voivat tästä jo varmasti päätellä sen, miksi en taaskaan viime viikonloppuna kirjoittanut dieettikuulumisia – ja mihin ”vaikeudet” liittyivät. Tällä nimenomaisella hetkellä fiilis on jotenkin todella rauhallinen ja musta on todella vaikeaa uskoa sitä, että tää matka on aivan loppusuoralla ja ihan kohta ohi. Apua!

Dieettiviikko 18

Tällä viikolla pidettiin taas yksi tankkaus, josta on todisteena myös videomateriaalia! Tankkaus otettiin tällä kertaa kokeeksi treenipäivälle, edellinen pidettiin lepopäivänä. Tankkauksen myötä paino nousi 100 grammaa (versus edellisellä kerralla ei ollenkaan). Painoa tsekkailin viikon mittaan aika useasti niin tankkauksen sanelemana kuin muutenkin. Sunnuntaina valmentaja sai kuulla pienet epätoivonhuudahdukset, koska fiilis oli suoraan sanottuna aivan paska ja päällimmäisenä tunteena vitutus. Paino oli siis jo maanantaina n. 300g alempana kuin edellisellä viikolla, mutta tuossa samassa lukemassa pysyteltiinkin sitten koko viikko. Itse ajattelin tämän luonnollisestikin niin, että paino pysyi koko viikon samassa – homma ei etene.

Ehkä hieman pelästyinkin valmentajan vastauksesta omaan avautumiseeni – vaikutti nimittäin siltä, että siellä suunnalla alettiin olemaan jo melko kypsiä tämän ainaisen painokriiseilyn johdosta. Valmentaja laitteli mulle muutamat konkreettiset luvut siitä, kuinka paino oli muuttunut – syyskuun alusta tuohon hetkeen kahdessa viikossa 1,5 kiloa alaspäin. Nuo lukemat eivät itseäni juuri liikuttaneet, mutta suurimpana iskuna vasten kasvoja oli se, kun mua kehotettiin ”nyt vähän tsemppaamaan”. Oma ajatusmaailma sai myös pienen pudotuksen takaisin todellisuuteen siitä, kun muistutettiin että kyseessä ”ei ole mikään laihdutuskilpailu” ja että koko hommassa ei ole mitään järkeä, mikäli päällimmäisenä tunteena on vitutus. Totta jokainen sana.

Päädyttiin ratkaisuun, että puntari unohdetaan tässä kohtaa kokonaan – koko loppu ajaksi. Painolla ei ole tässä kohtaa enää mitään merkitystä, ainoastaan sillä, miltä kroppa näyttää. Tämä tuntui ajatuksena melko ristiriitaiselta – toisaalta olin helpottunut, toisaalta en. Mistä mä nyt muka tietäisin, eteneekö tämä vai ei?

Uskoisin, että monelle muullekin kilpailijalle vaaka saattaa aiheuttaa ongelmia. Ainakin itselleni se on ainut konkreettinen merkki siitä, kuinka dieetti etenee ja sen takia olen ollut koko ajan aika fanaattinen vaakalukemien kanssa. Omaa kuntoa on melko turhaa katsoa, koska omalle peilikuvalle sokaistuu täysin, eikä muutosta voi mitenkään huomata. Ehkä joku kilpailija voi realistisesti nähdä sen, miten oma kunto etenee, mutta minä en siihen ainakaan pysty. Loppuaika luotetaan siis ainoastaan valmentajan silmään.

Dieettiviikko 19

Viikko 19 eli tämä kulunut viikko on ollut parempi oman fiiliksen suhteen. Aika iso painolasti tippui hartioilta siinä, kun ei enää aamuisin tarvinnutkaan miettiä, mennäkö puntarille vai ei. Olin sanonut pitäväni ainakin muutaman päivän tauon puntarista (ellen pystyisi koko loppuaikaa menemään ilman), mutta esimerkiksi keskiviikkoaamu oli sellainen, jolloin olin oikeasti aivan hilkulla tsekata painon. Se on oikeasti aikamoista kamppailua itsensä kanssa! Paino kiinnostaa mua äärettömän paljon ja vielä tälläkin hetkellä kun tätä kirjoitan, niin mun tekisi mieli hypätä vaa’alle ja katsoa mitä lukemia se näyttää, koska alaspäin ollaan varmasti tultu edellisestä viikosta. Olen kuitenkin saanut itseni (toistaiseksi) hillittyä ja pysymään riittävän kaukana vaa’asta, mutta mielessä kävi, että kisareissulle on kyllä pakko ottaa puntari mukaan! Siinä kohtaa, kisa-aamuna, painolla ei ainakaan ole enää minkäänlaista merkitystä ja mua kiinnostaisi ihan äärettömästi tietää, mikä ”todellinen” kisapaino on (vaikkakin sekään ei vastaa normaalia dieettitilannetta, jos pelaillaan nesteiden kanssa).

Tällä viikolla on oikeasti alkanut tuntumaan pientä väsymystä ja kai se olisikin ihan sallittua tässä kohtaa, kun dieettiä on 19 viikkoa takana. Haasteita on lisännyt pieni ongelma jalassa, josta jo viimeksi mainitsinkin. Viime viikonloppuna tilanne meni yhtäkkiä pahempaan ja pari päivää meni, etten pystynyt kävelemään ollenkaan. Jalka on tullut siitä hieman paremmaksi, mutta kävelyä se ei edelleenkään juurikaan kestä – ei puhettakaan, että pystyisin kävelemään aamulenkkejä tai muitakaan matkoja. Aiemmin olen aina liikkunut paikasta toiseen joko kävellen tai bussilla, mutta nyt bussilla liikkuminenkaan ei oikein onnistu, koska matkat pysäkiltä/pysäkille ovat vaan yksinkertaisesti liian pitkiä, että jalka kestäisi ne kävellä. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että olen alkanut liikkumaan kaikki matkat pyörällä, joka tottakai lisää kulutusta, mutta myös rasitusta jaloille. On aika puuduttavaa, kun aikaisin aamulla pyöräilet salille, salilla teet 40 minuutin aerobisen yleensä pyöräillen (laitteet, joita jalka kestää, ovat aika vähissä), pyöräilet kouluun ja koulun jälkeen taas salille treenaamaan ja siitä kotiin. Päivät ovat pitkiä ja jalat joutuu melkoisen koville, ja varmasti tämä kaikki on jonkunlaisena lisäsyynä tuohon väsymykseen.

Viimeisten päivien aikana mukaan on vähitellen tullut myös nälkä. Nyt voin hiljalleen alkaa ymmärtää, kun ihmiset sanovat kisojen jälkeen olevan ”loputon nälkä”, joka ei lähde pois edes syömällä. Tällä hetkellä haluaisin vain syödä koko ajan, ja aterian jälkeen odottaa lähinnä seuraavaa. Luojan kiitos tänään sunnuntaina on tankkaus ja ruokaa saa taas vihdoin hieman enemmän, vaikka se ei käytännössä maistukaan miltään lähes ilman suolaa..

Koko viikko on mennyt aika kiireisellä aikataululla juuri kuvatun mallin mukaisesti (sali-koulu-sali-jne). Perjantaina ei ollut koulua, mutta silloin lähtö oli vielä normaalia aikaisemmin salin kautta junaan ja kohti Kouvolaa, Haminaa ja Helsinkiä. Perjantai-iltapäivästä kävin viimeisellä poseeraustunnilla Alonan luona ja voi, en voi tarpeeksi ylistää sitä, kuinka mahtava poseerausvalmentaja Alona onkaan ollut! Varmasti jatketaan hommia vielä tulevaisuudessakin, tuskinpa tämä tähän jää!

Helsingistä palasin Haminaan äitini luokse ja lauantaiaamuna suuntana oli Kouvola, jossa treenattiin valmentajan kanssa ja tsekattiin kuntoa. Viimeisenä ennen pois lähtöä kysyin vielä, että ”Oletko sä nyt edelleen sitä mieltä, että päästään kuntoon?” ja vastaus oli, että ”Kyllä, oon edelleen sitä mieltä”. Eli ei hätää!

Kuntohan mulla on ollut koko ajan jokseenkin nesteinen ja kun itse katselee sitä nestepallolookkia päivästä toiseen, niin tottakai ”todelliselle” kunnolle sokaistuu. Omasta mielestä näyttää lähinnä siltä, että kisakuntoon olisi valovuosia matkaa. Valmentajan mukaan nesteisyyttä ollaan kuitenkin ylläpidetty (ja pidetään edelleen) tarkoituksella, ei mun ole tarkoituskaan olla tässä vaiheessa kuin kuivan kesän orava ja yrittää silti treenata.

 

Kiitos Alona kuvasta!

 

Musta on varsin hauskaa, kun pari viimeistä kertaa valmentajaa nähdessä hän on toitotellut sitä, että eihän mua meinaa tunnistaa. ”Pitää oikein katsoa, että ootko se nyt varmasti sinä”. Joo, minä edelleen! Kuulemma kasvot vaan kapenee kapenemistaan ja löytyy jopa poskipäät nykyään! Itse tällaiseen ei juurikaan kiinnitä huomiota, kun omaa naamaa näkee peilistä päivittäin.

Seuraava viikko onkin viimeistä laatuaan!

♥ Jade

3

Vastaa

Close Menu