Dieettiviikko 15 – NFE Camp ja suoraa palautetta SFU:n tuomareilta!

Viikko numero 15 meni täysin samalla kaavalla kuin edellinenkin. Mitä sitä turhaan lähtee keksimään pyörää uudelleen, mikäli homma toimii. Viime viikolla kerroin, että ruokavaliomuutoksen myötä paino tuli tasan kilon alaspäin ja samalla linjalla on jatkettu edelleen, itseasiassa tämän aamuisen aamupainon myötä ollaan tällä viikolla tultu 1,2 kiloa alaspäin.

Matalat kalorit ei tuota mulle mitään ongelmia treenejä lukuunottamatta. Lepopäivinä syön pätkäpaasto -tyyppisesti ja tuolloin tulee ainoastaan kolme ateriaa, joka on mielestäni oikein toimiva ruokailutapa. Treenipäivinä päivän aikataulutuksesta riippuen ruokarytminikin vaihtelee – päivään kuuluu viisi ateriaa, mutta koska ateriavälit väistämättä välillä venyvät, niin usein tulee syötyä vain neljä tai kolme kertaa ja tällöin on siis mahdollisuus syödä isompia annoksia. Tällaisina päivinä nälästä ei ole tietoakaan, mutta viisi pientä ateriaa sen sijaan tuntuu vaikeammalta. Näitä päiviä ei onneksi tule kovinkaan usein.

Mutta ne treenit. Treenaaminenhan on aina kivaa, mutta tässä kohtaa se alkaa olla erilaista. Tiedättehän, kun normaalisti lihaksissa on painetta, saat treenin aikana lihakset aivan jäätävään pumppiin ja tuntuu siltä, että lihas on täysin loppu? No, todettakoon, että sellaisesta ei ole tietoakaan. Vaikka treenatessa säilyy ihan samanlainen tuntuma kuin aina ennenkin, lihaksiin ei tule minkäänlaista painetta tai pumppia. Jokaisen sarjan – ja myös jokaisen liikkeen – jälkeen tuntuu siltä, kuin ei olisi tehnytkään mitään. Okei, kohdelihaksessa saattaa tuntua pientä kihelmöintiä, mutta on aika outoa, kun lihaksessa ei ole mitään painetta tai minkäänlaisia elon merkkejä. Treenin jälkeen lihas tuntuu melkein samalta kuin ennen treeniä. Ei varmaan kuulosta kovin kivalta? Väistämättä treeneissä alkaa miettimään sitä, tuleeko nyt tehtyä tarpeeksi kovaa tai ylipäätään tarpeeksi. On vaikeaa hahmottaa rajaa, kun lihas tuntuu koko ajan kauttaaltaan kuolleelta tai siltä, kuin sillä ei olisi tehtykään mitään.

Sen sijaan voimatasoissa ei ole tapahtunut juuri minkäänlaista muutosta. Treenityylini tietysti vaihtelee vähän viikottain, ellei sitten vähän jokainen treeni – en noudata mitään tiettyä kaavaa esimerkiksi sarjojen suhteen. Tällä hetkellä olen tykästynyt pyramidisarjoihin, joilla tässä tilanteessa tarkoitan sitä, että teen 3-4 sarjaa ja jokaisen sarjan suuremmalla kuormalla ja samoilla tai pienemmillä toistomäärillä.

NFE Camp

Viikon ehdoton huipennus oli lauantai, jolloin Suomen urheiluopistolla Vierumäellä järjestettiin NFE  Camp. Suomen fitnessurheilu ry:n toimintaa seuraavat varmasti tietävätkin mistä on kyse, mutta kaikki eivät varmasti tästä ole tietoisia, joten selvennettäköön asiaa! NFE Camp järjestettiin siis ensimmäistä kertaa ikinä ja kyseessä oli harjoituskilpailu – ensimmäinen sellainen koskaan. Tarkoituksena oli tarjota tänä vuonna kilpailulisenssin lunastaneille täysin kilpailunomainen tilanne vertailuineen ja finaaleineen, mutta ilman lopullisia sijoituksia. Kirsikkana kakun päällä jokainen osallistuja sai henkilökohtaista palautetta suoraan tuomareilta, jotka tottakai ovat mukana sitten arvioimassa oikeita kilpailuja. Itse ilmoittauduin mukaan toiseksi viimeisenä ilmoittautumispäivänä, sillä halusin minimoida stressaamisen tämän asian suhteen. Koko ajan mulla oli kuitenkin mielessä, että tulisin osallistumaan kyseiseen skabaan.

Vierumäelle saavuin perjantai-illasta, sillä matkustamisen jättäminen lauantaiaamuun olisi tehnyt päivästä ultimaattisen pitkän. Lauantaiaamuna bikinin ja wellnesin ilmoittautuminen oli klo 9-10 ja itse kisat klo 11-14. Bikinikilpailijoita oli luonnollisesti eniten ja meidät jaettiin silmämääräisesti pituusluokkiin, itse taisin olla kolmannessa (vai neljännessä?) sarjassa, eli odotella sai jonkin verran. Ensin odoteltiin pukuhuoneessa, sitten lavan takana takahuoneessa. Oma sarjani oli joskus siinä klo 12 paikkeilla.

Jännitystä oli ilmassa, mutta onneksi (tai onneksi ja onneksi..) tuskailin itse enemmän oman kuntoni ja kilpailuasuni kanssa, kuin että olisin stressannut lavalle menosta. Mainittakoon, että tiedotteessa oli ilmoitettu, että kilpailuasuna ei tarvitse olla kisabikineitä, vaan esimerkiksi normaalit bikinit tai muu lajinomainen vaate käy. Olin käsittänyt tämän niin, että lavalle on siis mentävä bikineissä – ei esimerkiksi treenivaatteissa – shortseissa, urheilutopissa jne. Kuitenkin myös nämä asut olivat sallittuja, ja sekös oman ahdistukseni sai taas tappiin – tottakai olisi ollut huomattavasti mukavampi esiintyä shortsit tms. housut jalassa – ei superpieni bikinin alaosa, varsinkaan, kun takaosasto on se, joka kiristyy viimeisenä. Ymmärrätte pointin? Epämukava olo.

MUTTA. Mä tein sen! Ja mä olen aivan hiton ylpeä siitä, että pystyin menemään lavalle ja ihmisten eteen vajaakuntoisena, valkoisena ja epämiellyttävässä asussa. Tällaisen tilanteen jälkeen oikeiden kisojen luulisi menevän kuin pala kakkua!

Miten meni?

Olen puinut fiiliksiä harjoituskisasta jo niin moneen otteeseen, etten millään jaksaisi aloittaa sitä taas alusta. Jos herää jotain kysyttävää tai haluatte tietää jotain, niin kysykää pois!

Pientä jännitystä oli tietysti, mutta oikeastaan sanoisin niin, että jännitin tiedostamattani – missään vaiheessa en ajatellut, että mua jännittäisi tai pelottaisi, pikemminkin kroppa vain ilmoitti sen. Pari kertaa jalat alkoivat hieman tärisemään ja joissakin käännöksissä tuli pientä haparointia. En kuitenkaan usko, että tuota tärinää kukaan edes näki – ainakaan siitä ei kukaan maininnut. Olisin voinut odottaa sata kertaa pahempaa, nimittäin tuplasti pahemmat tärinät oli ensimmäisessä valmentajan kuntotsekissä jokunen kuukausi sitten..

Lavalla oleminen ei tuntunut missään vaiheessa kilpailulta – tuntui samalta, kuin olisin poseeraustunnilla, jossa ei ole peiliä. Itseasiassa Alonan kanssa vedetään aina kisatilanne läpi ilman peiliä, ja lavalla mulla oli aika samanlainen fiilis kuin tuolloin. I-kävelyn vetäminen oli mulle kaikista suurin juttu, sillä en ole koskaan esittänyt sitä yleisölle. Olen harjoitellut I-kävelyä aina itsekseni, lukuunottamatta että samaan aikaan jumppasalissa olleet tuntemattomat ihmiset ovat sen saattaneet nähdä – ja tietysti Alona. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun pääsin vetämään I-kävelyn muiden ihmisten läsnäollessa ja se meni kivuttomammin kuin olisin ikinä uskonut! Kaikista eniten mua on jännittänyt ja pelottanut se tilanne, kun olen lavalla ”yksin” ja periaatteessa koko lava on mun, kaikki ihmiset katsovat vain ja ainoastaan mua. Yllätyksekseni suorituksen aikana en kuitenkaan missään vaiheessa ehtinyt jännittämään, keskityin ainoastaan tekemiseen. Viikko sitten ollessani poseeraustunnilla vedettiin vielä koko I-kävely uusiksi, eli tätä ei ole kauheasti ehditty harjoittelemaan..

Palaute

Tuomarit antoivat palautetta ennen kaikkea esiintymisestä ja asennoista. Omalla kohdallani palaute oli todella (yllättävän) hyvää – esiintymistä kehuttiin ja I-kävelystä tykättiin. Pariin pieneen asiaan kehotettiin kiinnittämään huomiota ja ne molemmat liittyivät lähinnä etuasentoon. Reilu viikko sitten kirjoitin hieman mun suhtautumisesta esiintymiseen ja siitä, kuinka vaikeaa se on mulle ollut. Nyt voin kuitenkin viimeistään todeta, että harjoittelemalla kaikki on mahdollista – kun harjoittelee, pystyy oikeasti ihan mihin vaan! Jos mulle oltaisiin vuosi sitten sanottu, että esiinnyn luontevasti, niin olisin varmasti nauranut päin naamaa. Kaikki eivät ole synnynnäisiä esiintyjiä, mutta se on mahdollista oppia harjoittelemalla – mä oon elävä esimerkki siitä!

NFE Campista jäi aivan mielettömän hyvät fiilikset ja ennen kaikkea tunne, että haluan lavalle ehdottomasti uudestaan!

♥ Jade

2

Vastaa

Close Menu