Diagnoosi keskivaikea masennus

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa masennuksestani, jonka sairastin nuorena ja miten siitä paranin.

Muistan tuon päivän vieläkin hyvin tarkasti kun romahdin totaalisesti. Olin noin parikymppinen, asuin vielä vanhemmillani ja minulla oli Yo-kirjoitukset tulossa. Äitini pyysi, jos voisin laittaa tiskit koneeseen. Jotenkin tämä tuntui sillä hetkellä aivan ylitsepääsemättömältä tehtävältä ja aloin itkemään hysteerisesti ja huusin ”EN JAKSA!”.

Tämän jälkeen ymmärsin, että jotain on vialla ja päätin hakea apua. Onneksi en lähipiirini vähättelyjä asiasta kuunnellut, vaan olin päättänyt saada apua. Marssinkin lähimpään terveyskeskukseen ja kerroin kaiken päivystävälle lääkärille ja hän laittoikin saman tien lähetteen mielenterveyspalveluihin ja lähdin toiveikkaana kotiin odottelemaan kutsua. 

Kirje saapui noin kahden viikon kuluttua, jossa todettiin etteivät he voi minua ottaa koska tilaa ei ole. Olin aivan tyrmistynyt tästä, koska ajattelin kun apua olen pyytänyt niin sitä myös saan. Ilman päättäväisyyttäni, tuskin olisin saanut mitään hoitokontaktia ja tilanne olisi vain pahentunut. Soitin heille itkien ”mitä minä nyt teen, kun kirjoituksetkin on kahden viikon päästä?”. Ilmeisesti he kuulivat avunhuutoni ja pääsinkin heti seuraavalla viikolla keskustelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan ja tämän jälkeen lääkärin kanssa.

KESKUSTELUT PSYKIATRISEN SAIRAANHOITAJAN KANSSA JA LÄÄKITYS.

Kävin aluksi kaksi kertaa viikossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja tapasin lääkärin, jonka kanssa päätimme aloittaa mielialalääkityksen, tilanne oli sen verran akuutti. Lääkityksen aloittamisen kanssa ei ollut ongelmia, lopettamisen kanssa sitten olikin. Näin jälkikäteen ajateltuna lääkkeet vei tunteilta huiput pois, enkä ollut oma itseni. Söin lääkkeitä noin viisi vuotta, kehoni oli tässä ajassa jo tottunut lääkkeisiin, joten lopettaminen oli todella hidasta ja siihen meni ainakin vuosi.

MILLAISENA KOIN MASENNUKSEN?

Masennuksesta muistan sen verran, että olin todella alakuloinen koko ajan enkä päässyt siitä mielentilasta pois. Usein iltaisin vain makoilin sohvalla ja tuijottelin seiniä. Tuolloin kävimme ystävien kanssa joka viikonloppu baarissa ja juomiseni oli todella itsetuhoista, yritin juoda pahaa oloani pois, usein minut talutettiin kotiin.

TUEN TÄRKEYS.

Onneksi silloinen poikaystäväni ja nykyinen mieheni tukia minua ja oli läsnä, ilman häntä tuskin tätä kirjoittaisin. Syitä masennukselleni oli varmasti useita. Stressi kirjoituksista, lähestyvä muutto pois kotoa sekä lähipiirissä tapahtuneet asiat. Nykyään osaan kiinnittää huomiota omaan jaksamiseeni ja tunnistan hälytysmerkit. 

Toivoisin, että nykypäivänä nuorten mielenterveyteen ja ennaltaehkäisyyn käytettäisiin enemmän määrärahoja. Masentuneella ihmisellä on muutenkin iso kynnys hakea apua, jos joku sitä sinulta pyytää niin ota se tosissasi ja hae hänelle apua sekä ole tukena. Äläkä vain vähättele asiaa ja sano ”kyllä se siitä, kaikilla on välillä vähän vaikeaa”. Usein mielenterveytensä kanssa kamppaileva tarvitsee vain läsnäoloa ja tuntea olonsa välitetyksi.

 

Jos joku haluaa kysyä aiheesta ja kokemuksista lisää, vastaan mielelläni 🙂

 

❤️ Iina

0

Vastaa

Close Menu