Pelkäsin synnytystä todella paljon jo ennenkuin raskauduin, joten kauhulla odotin sitä päivää saapuvaksi.
Kävimme vielä vikassa ultrassa perjantaina 11.10.2019 tsekkaamassa painoarvion ja puhumassa käynnistyksestä raskausdiabetekseni takia. Käynnistyspäiväksi saatiin maanatai 14.10., paniikki alkoi hiipiä. Olin niin jännittynyt tulevasta ja todella peloissani.
Viikonloppu meni hurjaa vauhtia ja maanantai koitti.
Maanantai 14.10.
Lähdimme aamusta noin yhdeksän aikaan kohti Tampereen yliopistollista sairaalaa, kun olimme tiputtaneet koiramme äidilleni hoitoon.
Ilmoittauduin raskaana olevien-osastolle, pyydettiin penkille istumaan ja odottamaan. Lääkäri tsekkasi paikat ja totesi, että aloitetaan homma misoprostoli-lääkityksellä. Sain lääkettä useamman kerran päivässä. Ja vähän väliä olin käyrillä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka juostiin ympäri ämpäri sairaalan aluetta.
Tiistai 15.10 jatkettiin samalla kaavalla. Vieläkään ei supistellut.
Ei mitään. Olin niin pettynyt.
Keskiviikkona 16.10 aamusta tapasin lääkärin, jonka mielestä olisi voitu vielä yksi päivä mennä tableteilla.
Harmitti, mutta silti ehdotin lääkäriä tsekkaamaan tilanteen, jos ballonkin saisi laitettua ja näin vauhditettua synnytystä. Ballonki saatiin asennettua ja sen seurauksena alkoi supistella. Ei säännöllisesti, mutta kipeästi kyllä.
Päivä meni kipujen kanssa karvistellessä ja ballonkia nykiessä. Illalla menin pettyneenä nukkumaan, koska ballonki oli edelleen paikoillaan.
Heräsin kuitenkin yöllä kahdentoista jälkeen vessaan ja ballonki tippui pönttöön.
APUA APUA APUA! PANIIKKI. NYTKÖ SE ALKAA.
Kipitän kätilölle kertomaan asiasta ja kätilö soitti synnärille.
Synnytyssalit tukossa. Jes.
Kätilö käski takaisin nukkumaan ja katsotaan huomenna uudestaan tilannetta.
Koko loppu yön supisteli, mutta tenssin avulla pystyin nukkumaan jotenkuten.
17.10.-18.10 Aamupäivästä näin lääkärin ja päätettiin puhkaista kalvot. Kalvoja ei ilmeisesti saatu kunnolla puhkastua, sillä lapsivettä ei tullut ryöpyten ulos. Lapsivettä kuitenkin tihkui aina kun vähääkään liikahti. Salit olivat edelleen täynnä, joten osastolla kävin suihkussa ja hengailin jumppapallolla. Tens-laitetta käytin tuhottoman
paljon. Päivällä kahden aikaan kätilö tuli ilmoittamaan että nyt lähdetään synnyttämään.
MITÄ? NYT JO? EIKÄ!
Kävelimme kohti synnytyssalia. Pelotti ja pyörytti. Piti välillä pysähtyä, kun supisteli kovin.
Päästiin huoneeseen nro 11. (myöhemmin selvisi, että Väinön isäkin oli syntynyt samaisessa huoneessa)
Aloin itkemään. Ahdisti niin paljon tuleva koitos.
Keräsin itseni ja pääätin, että kyllä tästä selvitään.
Kätilö laittoi käyrille, asensi kanyylin ja vauvalle pinnin päähän. Tässä vaiheessa supistukset oli suht siedettäviä. Kätilö näytti myös miten ilokaasua käytetään. Oksitosiinitippa asennettiin, jotta supistuksia alkaisi tulemaan säännöllisesti ja olisivat voimakkaampia.
Tästä alkoikin helvetti.
Mulla on pimenossa klo 17.00-19.30 välinen aika, sillä olin todella kipeä.
Makasin sängyllä vedellen ilokaasua ja kärvistellen kivuissa. En edes muista tuona aikana puhuneeni mitään.
Yhtäkkiä havahdun siihen, kun itken ja huudan kivusta. Klo 20.00 päätetään laittaa ensimmäinen epiduraali-puudutus. Ihana anestesia lääkäri tuli laittamaan sen ja ah se autuas tunne, kun kivut olivatkin poissa. Pystyin taas hengittämään.
Sain myös syömiskiellon.
20.00 aikaan olin vain kolme senttiä auki, niinkuin klo 00.00kin.
Yö meni aika pitkälti siinä, kun oksitosiinitipan määrää lisättiin ja taas oltiin kipeenä. Lisää epiduraalia ja välillä
kohdunkaulan puudutetta.
Kello 03.00 aloin olemaan jo niin rikki. Nukahtelin vessanpöntölle, joten sain katetrin, kun ei uskallettu päästää enään vessaan. Viereisessä salissa porukka vaihtui ja muut synnyttivät lapsia. Minä edelleen yhtenä kappaleena.
Neljän aikaan päätettiin laittaa vielä viimeinen epiduraali, olin tuolloin 5cm auki.
Vaikutus ei kestänyt kuin puoli tuntia ja pyysin päästä sektioon, sillä tiesin, etten kestäisi loppuun ilman puudutteita.
Ultrattiin missä vauvan pää on. Vauvan pää oli virheasenossa, joten synnytys tuskin tulisi onnistumaan.
Soitettiin leikkuriin. Leikkuri vapaana.
Sitten alkoi tapahtua.
Pahoinvoinninestolääkitys naamaan, tukisukat jalkaan ja kohti leikkuria. Väinön isä jäi odottelemaan saliin, että mut saatiin valmistettua leikkausta varten. Leikkuriin kun menin, olin aivan loppu etten jaksanut enää pelätä.
Samainen anestesialääkäri oli paikalla, joka laittoi spinaalipuudutuksen.Henkilökunta oli ihan mahtavaa ja kerrottiin juurta jaksaen miten edetään.
Olin valmis, mies haettiin viereeni.
Apua, kohta se tapahtuu.
Muistan sen, kun hengitin happimaskiin ja odotin milloin kuulen lapseni ensi rääkäisyn. Maahani myllättiin. Mitään en tuntenut, heiluin vain.
Sitten, sitten se tapahtui. Rääkäisy, lapsen hento rääkäisy.
Aloin itkemään. Lapseni oli vihdoin syntynyt.
Lapsi tuotiin viereeni. Suukotin. Niin täydellinen lapsi.
Isä lähti Väinön mukaan punnitukseen. Minut kursittiin kokoon. Salista mentiin heräämöön, jossa sain lapseni ensi kertaa rinnalle.
Ja niin meidän yhteinen taival alkoi.
Väinö syntyi 18.10.2019 klo 6.29 painaen 3820g ja pituutta oli 52cm.
Erityismaininta Tayssin ihanille ja osaaville kätilöille, joita näinkin monta työvuorojen vaihtuessa sekä ihanille leikkurin väelle. Teitte tosi luottavaisen olon.
Terkuin, Henriikka
Millainen on ollut sun synnytyskokemus?
17
