Mulla oli hyvä lapsuus.
Ihana perhe, kavereita ja paljon mielikuvitusta.
Synnyin Lappeenrannassa perheeseen, johon kuului äiti, isä ja isoveli.
Pienenä sairastuin astmaan, ja leikin aina mun veljen ja hänen kavereidensa kanssa.
5-vuotiaana muutettiin Tampereelle, ja tähän mennessä olin saanut jo pikkuveljen. Tampereella kerkesin käymään seurakunnan kerhoissa, eskarissa ja aloittamaan ekan luokan, kunnes vanhempani päättivät, että nyt muutetaan Nokialla. Sain pikkusiskonkin.
Muistan sen, että mua hirvitti aloittaa uudessa koulussa. Olin todella ujo lapsi ja hieman epävarma. Isoveljeni oli aina ollut isoveljellisesti isoveli puhumalla puolestani. Ja Tampereella olin paita ja peppu parhaan ystäväni kanssa, kauhu kaksikko oikein. Nyt olin vain minä ja ne useat kymmenet silmä parit tuijottamassa uutta oppilasta.
Onneksi koulu alkoi hyvin, ja sain ystäviä. Muutaman kanssa olen edelleen tekemisissä. Aloitin myös koripallon.
Ala-aste meni ihan niinkuin jokaisen sen olettaa menevän. Olin helppo lapsi.
Ylä-asteelta muistan lukuisat ihastukset ja ne tunnemyllerrykset, mitä jokainen teini-ikäinen kokee, niin henkistä kasvua kuin fyysisiä muutoksia. Harrastin edelleen koripalloa koko yläasteenkin, ja olin ystävien ympäröimä.
Ysin ja lukion välissä aloitettiin ystävien kanssa känni-kokeilut ja oltiin mukamas niin vanhoja. Ei sillä, hauskoja muistoja. Ysillä piti alkaa miettiä tulevaisuutta, mihin mennä opiskelemaan saatika mitä halusi isona tehdä.
Päätin mennä lukioon, koska minulla ei todellakaan ollut hajua mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Lukiossa koettiin sydänsuruja, bilettämistä, koeviikkoja, wanhat saatika abiristeilyä unohtamatta. Ihmeen kaupalla valmistuin, koska opiskelu ei ollut ykkösprioriteettini tuolloin.
Ylioppilas. Mitäpä sitten?
Olin muuttanut jo lukion vikana vuotena poikaystävän kanssa omaan kotiin, joten lukion jälkeen menin töihin.
Seuraavana keväänä hain ammatikouluihin. Tekemään mitä? Niimpä, pääsin opiskelemaan metalli-alaa, jonne hain vitsillä. Tietenkään ala ei kiinnostanut tippakaan, joten vaihdoin catering-puolelle ekan kuukauden jälkeen.
Kokki-opinnot suoritin parissa vuodessa ja siitä lähtien olenkin tehnyt töitä.
Lukuisat muutot, elämäntilanteet.
Sitten kävinkin töissä. Samalla jotain puuttui elämästäni. Oli mies, koira ja oma koti. Silti jotain suurempaa
ja erilaista. Uusi työ ehkä? Ei. Lapsi? Kyllä.
Kuitenkaan raskautuminen ei ollutkaan niin helppoa kuin annetaan olettaa. Tiesin sisimmässäni, että tästä
tulisi kivikkoinen tie. Harmikseni olin oikeassa. Pari vuotta siihen meni. Monet itkut ja henkiset taistelut, viha omaa kehoa kohtaan. Epäonnen tunne. Mutta niin siinä kävi. Raskauduin. Sain lapsen.
Minusta tuli äiti.
Ainut asia, mistä olen jo pienestä tytöstä haaveillut. Olin niin onnellinen. Edelleen ainut asia minkä tiedän varmasti on se, että haluan olla äiti.
Nämä ja moni muu tapahtuma ovat muokanneet minut tällaiseksi kuin olen nyt. Ihminenhän ei ole koskaan täysin valmis. Aina koetaan uutta ja kasvetaan paremmaksi ihmiseksi.
Jokaisella on ne omat heikot kohtansa ja puutteensa, mutta kukapa meistä täydellinen olisikaan?
Terkuin, Henriikka
Käykääpäs ottamassa mun Instagram-tili haltuun: henriikkaisabella
Ja jättäkää kommentia, ideoita tulevista postauksista! 🙂
5
