Parantunut pysyvästi

Asia josta en ole paljoakaan suoraan julkisesti puhunut on se, että mä olen sairastanut nuorempana syömishäiriön. Olen halunnut puhua siitä usein, todella paljon ja suoraan, mutta hitto että pelottaa. Mulla kesti niiiin kauan edes myöntää itselleni, että se mitä koin, oli syömishäiriö, saati sitten parantua kokonaan. Tai paraneeko sitä kokonaan? En tiedä, mutta ainakin tavat ja ajatukset ovat 100%:sti toiset. Joskus se pieni peikko esiintyy siten, että ensireaktioni johonkin on todella voimakas EI tai pikainen ahdistus, mutta välitön vastareaktio on se vahva viisaus, joka sisälle on onnekseni kasvanut. Terve minä on niin paljon vahvempi, ettei paluuta vanhaan tule koskaan olemaan. Tunnistan ne vaaran paikat ja sen heikkouden, joka mulle sen myötä on ollut ja mitä psykologilla vuosia käydessäni opin on, että luultavasti ison vastoinkäymisen tullessa mun ensimmäinen kontrollikeino on sama kuin vuosia sitten. Elämä on kuitenkin niin mielettömän upeaa tänä päivänä, etten kyllä luopuisi siitä mistään hinnasta.

Hymy yhtä leveä kuin nyt, mutta tänä päivänä sen takanakin on jotain aitoa. TB ysiluokalle

 

Sairastaminen oli yksi helvetti. Mä suoriuduin samalla yläasteelta 9,5 keskiarvolla, kun en kuukausiin nukkunut 4-5 tuntia enempää, enkä edes uskaltanut nukkua yksin ahdistukseni takia. Mä valehtelin ja olin ahdistunut. En ole koskaan ollut syömättä, mutta elin isoilla miinuksilla pitkän aikaa. Luojan kiitos rakastin pähkinöitä, ne pienet energiatiheät palleroiset varmaan pelastivat mut, haha. Meni vuosi, että edes itse ymmärsin olevani sairas, kun ihmeellisiä oireita alettiin tutkia. Pelkäsin, että jotain on vialla. No vikahan löytyi sitten korvien välistä, välikäsien takia kuitenkin. Mua ei ahdistanut koskaan, ennen kuin mulle todettiin syömishäiriö. Vasta sen jälkeen aloin voida henkisesti huonosti.

Olin liikuntakiellossa jonkin aikaa matalan painoni vuoksi, mutta se vei mun henkisen tilan niin alas, ettei mitään rajaa. Vitsit miten ne ajat onkaan opettaneet mulle paljon. Mä en koskaan enää ole valmis menettämään mun terveyttä. Mikään, ei mikään ole niin tärkeää kuin oma hyvinvointi. Näin jälkikäteen oikein hirvittää, miten kamalia ajatuksia mulla on ollut. Mulla siis syömiskäyttäytyminen oli ennemminkin masennukseni oire, kuin päinvastoin. Onnekseni löysin ajan kuluessa ihanan psykologin, kenenkä luona jopa tykkäsin käydä. Kokemukseni mukaan ihan jokaiselle tekisi hyvää käydä juttelemassa jollekulle – Ihan jo ehkäisevänäkin toimintana.

En koskaan hahmottanut kuinka huonossa kunnossa olin. Enhän ollut NIIN laiha. Jälkikäteen… Olin mä, ja ihan päästäni vinossa. Onneksi, ONNEKSI mulla on niin mielettömän upeat vanhemmat, jotka kantoivat mut kaiken läpi, kaikkien mutkien ja helvetillisten vuorien yli ja siltojen ali. Olen niin pahoillani heille ja niin kiitollinen heille. Ikuisesti velkaa ja ikuisesti kiitollinen. Koska muuten olin yksin. Mua alettiin tästä kaikesta kiusaamaan ja jouduin muuttamaan pois kotoa, mutta se oli ratkaiseva tekijä mun lopulliseen paranemiseen. Luojan kiitos pääsin ystävälleni asumaan. Parantumaan. ♥

Suhtautumiseni liikuntaan ei koskaan ole onneksi ollut vialla. En tehnyt sitä pakosta tai ahdistuksesta, vaan rakkaudesta tekemiseen ja niin teen edelleen. Kun jotain niin tärkeää menettää, ymmärtää sen arvon. Se merkitsee mulle ihan älyttömästi, että saan liikuttaa mun kehoa tavoilla, joista nautin ja pitää siitä huolta. Siunattu kun olen, ymmärsin myös sen ravinnon merkityksen ja kiinnostuin kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Päädyin saksalaisen vegaanivalmentajan oppeihin, joka bongasi mut instagramista, ja kehonpainotreenien myötä salille siirtyminen, sekä sitä tukevaan ruokailuun vaihtaminen teki niin paljon mulle hyvää. Onneksi äiti uskalsi antaa mun lähteä siihen matkaan. Päädyinkin sitten välittömästi itse opiskelemaan alalle, ja päivääkään en ole vastoinkäymisistä huolimatta katunut. Mä haluan olla apuna muille, olla se muuttava tekijä ja unelmia jahtaavien apuri ja järjen sana. Kenekään ei tarvitse päästä tähän onnelliseen elämään niin isojen mutkien kautta, kuin itse kävin. Kenenkään ei pidä joutua kokemaan niitä ajatuksia ja tehdä niitä tekoja omalle keholle. Haluankin kirjoittaa tästä, jotta jokainen ymmärtää, ettei ”täydellisen elämän” takana ole ”täydellistä tarinaa”, vaan paskaa.  Toivon, että jokainen keskittyisi omiin unelmiin ja tavoitteiden saavuttamiseen onnellisuus ja hyvinvointi edellä. Hymy huulilla ja tärkeät ihmiset käsipuolessa. Se on elämää se, ihanaa ja arvokasta elämää.

5

This Post Has 4 Comments

  1. ”Täydellisen elämän takana ei ole täydellistä tarinaa, vaan paskaa” on ehkä parasta mitä oon vähään aikaan kuullut. Aion todellakin ottaa tän elämänviisauden käyttöön, koska se pitää NIIN paikkansa! Elämässä sitä paskaa ropisee joskus aika paljonkin, mutta ihanaa on se, että sen saa ennenpitkää käytettyä voimavaraksi johonkin positiiviseen, kuten sä olet tehnyt. Kaikki hirveimmätkin kokemukset opettaa tärkeitä asioita joita voi vielä myöhemmin elämässä käyttää omaksi ja monen muunkin avuksi.

    1. Ihana jakaa elämänviisauksia 18-vuotiaana :,D! Mutta oot aivan oikeassa. Hienointa tässä elämässä on se, ettei virheet ole lopullisia, vaan päinvastoin kasvattava tekijä. Niistä se kaikki kaunis alkaa. <3

  2. Upea ja rohkea kirjoitus ❤️
    Ihana kuulla, että löysit sen tien ja oot siinä ❤️
    Tämä lause; ”Täydellisen elämän takana ei ole täydellistä tarinaa, vaan paskaa” niiiiiin totta ja se on se mikä varmasti meidät jokaisen saa ymmärtämään elämän ydin pointin et kaikki on mahdollista vaikka paskaa sataisi niskaan välillä ❤️

    1. Voi ihana Noora! <3 Lasti niskassa ei kaada, kun sen alta pyrkii pois. Ja kun sen alta on sitten päässyt, on vahvempi kuin koskaan ennen.

Vastaa

Close Menu