Korona, urheilu ja tunne-elämä

Tästä oli pakko kirjoittaa.

Sen jälkeen kun olen nyt melkein toipunut fyysisesti koronasta, tunne-elämä heittää edelleen häränpyllyä.

Kirjoitinkin instagram postaukseeni (linkki tässä), kuinka mun identiteetti koostuu pääasiassa kolmesta minästä: työ, urheilija ja kroonisesti sairas. Näiden kolmen ympärillä elämäni pääsääntöisesti pyörii. Kun esillä on pelkkä sairas minä (kuten koko tammikuun koronassa ja flunssassa) mieli menee aika maihin. Suoraansanottuna masennun siitä.

Työminän liiallinen esillä olo taas johtaa usein uupumukseen. Vuosien 2017-2020 aikana uuvuin joka syksy, kunnes talvella 2019-2020 jouduin 2.5kk sairaslomalle keskivaikean masennuksen ja pahan työuupumuksen vuoksi. Eli tämäkin minä ei parhaasta päästä ole mielenterveyden näkökulmasta!

No sitten urheilija minä.

Tämä on uusin lisäys, oikeastaan edelleenkin musta tuntuu, että olen vain harrastelija, vaikka mulla on kisalisenssi ja kilpailudieetti alkaa ensi kuussa. Urheilijaksi yleensä mielletään varsinkin näin Olympialaisten aikaan perinteisten lajien urheilijat, jopa uudet lajit kuten lumilautailu (uusi vrt vaikka 100 vuoden aikajänteellä) omassa mielessä on enemmän urheilua kuin Fitnessurheilu.

Eikö ole mielenkiintoinen mielen vääristymä?

Koronan jälkeinen tunne

..on pääasiallisesti PASKA FIILIS. Siis kolmen viikon sairastamisen aikana varmasti myös reuman ansiosta esimerkiksi mun puolen vuoden työ lonkan liikkuvuuden eteen valui tyhjään. Olen jäykkä kuin rautakanki. Aamuisin on vaikeuksia laittaa kenkiä jalkoihin. Lämmittelyn aikana salilla joka paikkaan sattuu ja meno on sählinkiä parhaimmillaan.

Olin ystäväni kanssa whatsup video puhelussa ja tehtiin liikkuvuus harjoituksia kun sanoin, että viime viikon maanantain tanssikoulun venyttely tunnilla meinasi päästä itku. SIIS ITKU! Ihan oikeasti! Tempo oli aika nopea, joka paikkaan sattui ja tietenkin lähtökohtaisesti kaikki muut tunnilla olivat olivat kaksi tai kolme kokoa pienempiä.

Olo on kuin norsu lasikaupassa.

Se johtuu nyt suurimmaksi osaksi siitä, että paino nousi yli 80kg koronan aikana (olen 167cm pitkä), ruokaa vedetään silti kaksin käsin kun ollaan kehityskaudella, talvivaatteet (jotka on jääneet suurin osa vielä liian pieniksi) ei auta asiaa, että se fiilis on lihava (vaikka hyvin tiedän etten ole).

Puhumattakaan siitä, ettei ensimmäisen ensimmäisessä treenissä sen jälkeen kun sairasloma loppui 24.1. ole tullut kunnolla onnistumisen kokemuksia.

Onnistuminen

..tiedättehän sen euforian tunteen kunnon treenin jälkeen, kun tiedätte että annoitte kaikkenne, pystyitte ja hyvin meni? Niin just se tunne. Sitä ei ole ollut kohta kolmeen viikkoon. Se on aika pitkä aika tuntea itsensä paskaksi urheilijaksi.

No mikä sitten pitää pinnalla tässä kaikessa tunne-elämän myrskyssä?

RUTIINIT.

Eli se, että rutiininomaisesti pakotan itseni tekemään niitä asioita, jotka osaan tehdä. Aamulla ylös. Salille. Treeni (vähemmillä painoilla, koska peruskunto on edelleen aika pohjamudissa ja syke pompsahtaa nopeasti, #koskakorona ). Syö. Nuku. Repeat.

Siitä kun lähdin tekemään treenejä normaalin aikataulun mukaisesti on Oura sormuksen mukaan sykevälivaihtelu huonontunut, eli mun valmius tehdä treenejä ei myöskään tällä hetkellä ole normaali.

Yli 3 viikkoa mennyt jo, että HRV (Heart rate variation) on ollut punaisella. (Viimein tällä viikolla se normalisoitui, 4 viikkoa sen jälkeen kun palasin sairaslomalta töihin.)

Mikä pitää homman kassassa kaikesta huolimatta?

SITOUTUMINEN TAVOITTEESEEN.

Tätä kisahaavetta on vähemmän ja enemmän säännöllisesti toteutettu vuoden 2018 joulukuusta, se toteutetaan oli mikä oli.

Pitää vaan hyväksyä, että KORONASTA TOIPUMINEN ON PITKÄ PROSESSI.

~ Johanna

2

Vastaa