Totuuden nimessä kirjoitin tämän kuukausi sitten, nyt olen jotenkin vielä niin rikki, etten varmaan saisi aikaiseksi kirjoittaa vieläkään blogiin mitään…
En ole kirjoittanut blogiin yli kuukauteen, on ollut henkilökohtaisessa elämässä paljonkin muutoksia, joiden takia kertakaikkiaan aika muille ja tälle blogille ei ole riittänyt samalla tavalla.
Syy on avoero, parisuhteen päättyminen, muutto uuteen asuntoon, yksin.
Kaikki on hyvin, sovussa tulimme päätökseen, joskus vaikka kuinka rakastaisi,
toinen ei vain ole se oikea.
Kroonisten sairauksien takia usein olen kuvitellut, etten kelpaa, en ole riittävä. Kriteerini toiselle osapuolelle oli ainakin kroonisesti sairaalle tyypillinen: kuka minut näin sairaana ottaisi? Ihan kuin sairaus itsessään heikentäisi ihmisarvoa?
Uskomatonta, mihin kaikkeen sitä mieli pystyy ja kun puhuu itselleen erilaita totuutta, siitä tulee lopulta totuus. En koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuka olen ja mitä haluan. Olen aina suorittanut elämää eteenpäin, oli kysymys sitten opiskeluista, työelämästä tai…parisuhteista.
Jouduin nyt pysähtymään ja havahduin, että 15 vuotiaasta lähtien olen ollut yksin maksimissaan 0,5-1,5 vuotta. Voisiko puhua läheisriippuvuudesta?
Toinen tekemäni huomio löytyi ihan googlettamalla ”I am never good enough”. Löysin artikkelin ja kohta 4 osui ja upposi. Googlettamalla lisää aihetta ”opittu avuttomuus” löysin toisen artikkelin, jossa sanottiin, että erityisesti kroonisesti sairailla on taipumusta opittuun avuttomuuteen, koska emme koe olevamme kontrollissa. Ihmekö tuo, kun terveydenhoitomme on aina lääkärin tai jonkun muun käsissä, taloutemme riippuu lääkkeiden hinnoista tai siitä, mitä Kela milloinkin päättää myöntää ja maksaa. Ja esimerkiksi kaiken maailman kokeilut oman hyvinvoinnin varmistamiseksi (esimerkiksi autoimmuunisairaiden ruokavalio) on usein vuosien epäonnisten kokeilujen tulos, jolloin on äärimmäisen helppo vain lyödä hanskat tiskiin ja luovuttaa.
Olen helpottunut tekemistäni löydöistä. Aloittaessani uuden elämäni yksin, minulla on paljon tehtävää itseni kanssa, ennen kuin haluan löytää jonkun täydentämään omaa elämääni, eikä tällä kertaa vain ajatuksella ”olispa joku jolle minä kelpaan ja joka kestäisi minua” vaan ajatuksella ”löytyisipä joku, joka sopii elämääni ja täyttää yhtäläisesti myös minun kriteerini”.
Eli tästäkin asiasta olen löytänyt hopeareunuksen. Elämä jatkuu. Uusi asunto on jo vuokrattu, huonekalut on tilattu, fitness valmennukseen olen palannut ja maaliskuussa aloitettu uusi työ pitää minut varmasti kiireisenä tämän henkisen hyvinvoinnin työn lisäksi.
Muuten en ole pahemmin yksityiselämästäni puhunut tällä suhdetasolla, enkä varmaan puhukaan, vaikka muuten jaankin henkilökohtaisia asioita elämästäni kuten kokemuksia kroonisista sairauksista. Siinä minulla onkin selvä missio: puhua sille ihmiselle, joka on kuin minä sairastumisen alussa 12 vuotta sitten.
Tämän jaan nyt, koska kuitenkin minulla on lukijoita ja instagram seuraajia, jotenkin koin päivityksen olevan tarpeen.
Kiitos kun seuraat matkaani!<3
Johanna
0
