Dissosiatio ja minä

Kun sairastuin aikuisiällä 20-vuotiaana se oli trauma. Kesti 4kk päästä reumatologille ja siihen tarvittiin 4 eri lähetettä, kun kiireellisyys ei muuten mennyt paikallisessa keskussairaalassa perille. Sen jälkeenkin jouduin taistelemaan itselleni hoitoa kipujen ollessa niin pahat, etten meinannut pystyä nukkumaan.

Katselin paljon TV sarjoja, etäännytin itseni siitä todellisuudesta jossa elin, koska todellisuudessa eläminen oli aivan liian raskasta. En tiennyt parantuisinko koskaan. En tiennyt mikä minussa oli vikana. En tiennyt mitä tein, miksi sairastuin. En tiennyt loppuisiko se koskaan. Ja koska olin niin nuori, pelkäsin tulevaisuuteni puolesta: mitä jos en koskaan pystyisi tekemään töitä tai elättämään itseäni?

Mistä on kysymys?

”Traumaattisissa tilanteissa turvattomuus ja avuttomuus ylittävät ihmisen psyykkisen sietokyvyn. Silloin ihmisen mieli puolustaa itseään monin tavoin, joskus luomalla dissosiatiivisen tilan. Lyhytkestoisena se palvelee ihmisen psyykkistä selviytymistä, mutta pitkäkestoisena se sitoo henkisiä voimavaroja ja altistaa muulle psyykkiselle sairastamiselle.” (Lähde: Terveyskirjasto.fi)

Vuoden kävelin kepeillä 2008-2009 ja odotin polvileikkausta. Senkin jälkeen meni 8 vuotta ennen kuin sain diagnoosin.

Koko sinä aikana en käsitellyt sairastumistani millään tavalla. Vasta kun työelämässä aloin uupua, koska kohtelin itseäni kuten tervettä, terapian kautta vihdoin käsittelin sairastumisen ja sen aiheuttaman trauman.

Menneen kohtaaminen

Terapeuttini oli läsnä ja kuunteli, tiesin itsekin, että minun on kohdattava menneisyyteni sairastumisineen kaikkineen. Keksin miten sen teen ihan itse. Luin läpi kaikki epikriisit 8 vuoden ajalta. Elin sen kaiken uudelleen. Ja se oli raskasta. Itkin monta viikkoa ja masennuin, miten ikinä selvisin siitä kaikesta lääkärihelvetistä hengissä, kun vuosia sanottiin, ettei sussa ole mitään vikaa ja diagnoosi olikin selkärankareuma.

Multa kysyttiin mikset voi olla iloinen toisen puolesta (kun oli isoja uutisia)? Sanoin, ettei mulla riitä iloa edes itselleni. Tämä siis keväällä 2019.

Mutta pikkuhiljaa mikä muuttui oli se, että pystyin kohtaaamaan ja käsittelemään sen kaiken, olemaan itsemyötätuntoinen. Suremaan ja käsittelemään surun.

Ja sen jälkeen menin eteenpäin.

Tv sarjat on edelleen mulle kiputiloissa pakokeino. Keskittymiskyky ei riitä kirjojen lukemiseen. Listasin kerran, että olen katsonut yli 20 TV sarjaa alusta loppuun. Mutta selvisin sillä, etäännyttämällä itseni ja sulkemaan pahan ulkopuolelle ja nyt olen tässä.

Vahvempana kohtaamaan kaiken mitä tulevaisuus tuo tullessaan oli se hyvää tai pahaa.

 

Onko sulla kokemusta dissosiatiosta?

 

~ Johanna

1

Vastaa