Parayleisurheilun SM-kisat on nyt tältä vuodelta kisattu. Saldona hopeamitali 100m pikamatkalta. Vaikka omaa ennätystä en tällä kertaa saanutkaan rikottua oli kisat itsessään taas pitkästä aikaa positiivinen kokemus.
VÄSYMYS JA PALAUTUMINEN
Tässä on nyt viimeinen viikko yritetty palautella itseä kisareissusta ja sulateltu sitä tosiasiaa, että kisat on nyt taas tältä erää ohi.
Kisareissulta kotiin palattua iski päälle kova väsymys ja se tuntuu vain jatkuvan.
Kisoihin liittyy aina kohdallani paljon jännitystä ja nyt siihen oman lisänsä toi vielä kisaa edeltävän viikon ongelmat jalan kanssa. En saanut viimeisiä treenejä vedettyä niin kuin olisin toivonut ja koko osallistuminen oli vaakalaudalla. Jalka saatiin onneksi kuitenkin siihen kuntoon, että se kesti juoksun hyvin. Maanantaina tarkistettiin sydämen kunto veriarvoineen Meilahdessa, joten ainakin sen puolesta kaikki on ok. Ilmeisesti nyt on kyse vain siitä, että kova jännitys alkaa nyt purkautua väsymyksenä. Näköjään ihminen voi jännittää paljon myös ilman, että sitä konkreettisesti itse tiedostaa.
Viime viikko otettiinkin suosiolla rauhallisesti, ilman treenejä ja kaikki tekeminen vain omaa kroppaa ja jaksamista kuunnellen.
HENKINEN HAASTE ISOMPI
Kaikissa kisoissa mihin olen osallistunut on henkinen haaste ollut huomattavasti kovempi, mitä fyysinen. En sano, ettei kisat olisi olleet myös fyysisesti rankkoja, mutta vaikka olen treenannut paljon ja kovaa on jännitys ollut aina ihan omaa luokkaansa. Varsinkin aloittaessani treenaamaan 2015 seuraavana vuonna pidettäviin sydän- ja keuhkosiirrokkaiden EM-kisoihin, jotka olivat siis ensimmäiset kisani koskaan. Sen vuoden aikana koettiin sellaisia tunnemyrskyjä ja potenssiin sata mitä en ollut ikinä aiemmin kokenut, vaikka tunteella eläjä olenkin.
TULEVAISUUS
Suurella todennäköisyydellä nämä olivat viimeiset parayleisurheilun SM-kisat kohdallani, ainakin hetkeen. Toisaalta elämässä ei koskaan pidä sanoa ei koskaan! Ei edes sitä, että en enää kisaa kyseisissä kisoissa.
Rehellisesti sanottuna välillä mietin onko järkeä lähteä kisaamaan usein toiselle paikkakunnalle, maksaa osallistumisesta (+ matkat, majoitus, ruoat jne.), kun oman sijoituksen lajissa tietää usein jo kisoihin lähtiessä. Toisaalta parayleisurheilun SM-kisojen hyvä puoli on juuri se, että kaikki voivat osallistua ilman erillisiä karsintoja ja haastaa vain itseään. Karsinnat muuttaisi mielestäni taas koko sen päätarkoituksen, mikä pitäisi ainakin elinsiirtourheilussa olla eli kannustaminen liikkumaan ja osallistumaan. Itse toivoisin tulevaisuudessa SM-kisoihin omia sarjoja munuais- ja maksasiirrokkaille. He painivat kuntonsa ja tasonsa puolesta monesti ihan omassa sarjassaan verrattuna sydän- ja keuhkonsiirron saaneisiin. Nyt kisoissa kaikki elinsiirron saaneet kisaavat samalla viivalla, vain ikäryhmät on jaoteltu. Toki siinä tapauksessa ryhmät olisi vieläkin pienempiä, mutta kuten monissa asioissa on tässäkin niin monta eri puolta enkä osaa sanoa mihin kaikkeen muutokset toteutuessaan vaikuttaisi.
Kokonaan en ole kuitenkaan vielä kisaamisesta luopumassa, sillä ensi kesänä olisi tarkoitus näillä näkymin kilpailla taas elinsiirron saaneiden EM-kisoissa Belgiassa. Kisojen tulevaisuus riippuu kuitenkin pitkälti maailman tilanteesta. Jotenkin olen yrittänyt opetella elämään tässäkin suhteessa pienellä varauksella, että koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan.
Kisat on nyt kuitenkin tältä vuodelta paketoitu. Voi kaikessa rauhassa nauttia syksystä ja treenien ohella keskittyä täysillä viime viikolla alkaneeseen kokemusasiantuntijakoulutukseen.
Ihania pimeneviä iltoja!
❤️:lla Anni
anni.metsola
0
