Motivaatio on äärimmäisiä tekoja

Mulla oli viime viikonloppuna vähän spesiaalimpaa aktiviteettia, jonka johdosta rupesin miettimään motivaatiota. Kerron tästä mun aktiviteetista hetken kuluttua tämän motivaatiomietinnän myötä.

Mä rupesin pohtimaan, että mistä sen motivaation tunnistaa? Mistä sen tietää onko ihminen motivoitunut?

Mun mielestä yksi aika varma keino tunnistaa motivaatio, on teot. Motivaatio tarkoittaa yleensä aika äärimmäisiä tekoja. Ne ei ole tekijän mielessä äärimmäisiä, ne ei tunnu tekijälle vaikeilta, mutta ne näyttää ulospäin äärimmäiseltä. Ne voi näyttää toisten silmissä lähes hulluudelta. 😀 Jos mä mietin vaikka maratonareita tuntuu se mun mielestä aika äärimmäiseltä. Jos mä mietin, että joku jaksaa juosta vaikkapa kuukausittain maratonin kilpailutilanteessa ja sen lisäksi tietysti harjoitella sitä juoksua yksikseen, en voi sanoa muuta kuin huh! Silti se ei tarkoita, että pitäisin heitä tyhminä. 🙂 Mutta eikö tuo 42 kilometrin juokseminen oo aika äärimmäistä? Ja eiköhän maratoonarit oo aika motivoituneita sille tekemiselleen, että jaksavat tuollaista tehdä.

Tai mietitään esimerkiksi telinevoimistelua, cheerleadingia tai muuta vastaavaa. Onhan se joidenkin mielestä käsittämätöntä, että notkeat tytöt ja pojat pystyvät ja ennen kaikkea tahtovat vääntää itsensä ihan mutkalle. Osa cheerleader-porukasta suostuu heiteltäväksi ilmaan ja esimerkiksi pariakrobatiassa toinen suostuu olla toisen yhden käden tai jalan varassa jossain korkeuksissa. Onhan se muulle kansalle aika hullua, mutta voimistelijoilla on suuri motivaatio sitä lajia kohtaan.

Jos mietitään jotain ihan muunlaista urheilua tai harrastelua, voisin seuraavaksi ottaa esimerkiksi hevoset. Jos omistaa hevosen, on sitä liikutettava joka päivä. Sitä täytyy yleensä käydä ensimmäisenä jo ennen aamuvuoroa katsomassa ja ruokkimassa. Ja mahdollisesti vielä viimeisenä illalla. Täytyy puhdistaa karsinat päivittäin. Tottakai siinä ”toisena osapuolena” on elävä olento ja jo se rakkaus sitä hevosta kohtaan ajaa sut huolehtimaan siitä. Mutta täytyy siinä rakkauden ja suuren mielenkiinnon lisäksi olla myös aikamoinen motivaatio, että jaksaa sitä tehdä ja esimerkiksi treenata ratsastusta kilpailusta toiseen. Jos on villimpi hevonen, voi selästä lentää joka päivä pois ja silti jaksaa kavuta takaisin sinne selkään ja jatkaa. Kyllä se tuntuu mun mielestä aika äärimmäiseltä ja jopa hullulta. 🙂

Syy miksi rupesin pohtimaan tätä asiaa on se, että mä tein lauantaina jotain, joka saattaa tuntua jonkun mielestä hullulta. Mä ajoin Helsinkiin vajaa 400km/suunta vain voidakseni poseerata määränpäässä tunnin. Mä siis ajoin nelisen tuntia Helsinkiin, poseerasin Helsingissä mahtavan opettajan johdolla tunnin ja ajoin nelisen tuntia takaisin kotiin. Hulluako? Ei mun mielestä. Mun mielestä se oli kivaa eikä tuntunut ollenkaan mahdottomalta ja raskaalta hommalta. Ja ensinnäkin se oli sen arvoista.

 

Reissuruokaa, osa ruuasta tuli tokikin syötyä suoraan omista purkeista autossa. 😀

Kun mä sovin ihanan Alonan kanssa poseeraustunnin, mä tiesin jo valmiiksi, että mulla ei nyt muuta asiaa Helsinkiin oo enkä pysty isänpäivän takia yöpymään Helsingissä vaan siitä tulis ihan pikavisiitti. Mutta kai mä oon sitten vähän hullu, kun mulle se oli ihan ok. 🙂 Ja hei, jonkun mielestä se 12cm koroilla tepastelu ilman minkäänlaista platformia ja itsensä vääntäminen luonnottomaan asentoon niin että alaselkä ja pitkät selkälihakset on ihan vaan poseerauksesta kipeät, vois myös olla hulluutta. 🙂

Matkaseurana mulla oli toki tytär puoleen väliin asti Tampereen seuduille ja lisäksi siinä tuli itselle mukava välietappi ja hengähdystauko. Meidän kaverit nimittäin asuu Nokialla ja tytär sai viettää mukavan päivän siellä sillä välin, kun äiti kävi poseeraamassa. Ja ennen kaikkea mä sain hengähtää ja nähdä ihania ystäviä puolessa välissä ettei tarvinnut ihan koko neljää tuntia ajella yksikseen pelkillä ruokatauoilla.

Loppuun täytyy vielä sanoa, että kuten tekstistä käy ilmi, mulla on tällä hetkellä erittäin suuri motivaatio poseeraamista, treenaamista ja kevään kisoja ajatellen. Ja jos joku kisaaja siellä ruudun takanaa miettii poseerausta ja hyvää opettajaa, mä voin sanoa, että kannattaa tehdä vaikka vähän äärimmäisiä tekoja ja ajella Alonan luokse Helsinkiin. Lupaan, että et tule pettymään!! Alonan kanssa voi olla varma, että jokainen käännös ja käden tai tukan heilautus käydään perinpohjaisesti läpi eikä lavalla tarvitse miettiä mitä tehdä missäkin tilanteessa. Toki täytyy muistaa myös yksikseen harjoitella, ei Alona sun puolesta työtä tee. 😉

Alonan ihana päivitys. 🙂

Mä sain Alonalta todella paljon lisäintoa ja ennen kaikkea hyviä oppeja omatoimisiin poseerauksiin. Oon sunnuntaina posetellut kotona ja koulun liikuntasalissa jo moneen otteeseen, kun sitä intoa on nyt niin paljon. Onneksi mulla on vielä ainakin neljä yksityistuntia Alonan kanssa edessä ennen kevään kisoja! Eli kyllä, aion todellakin olla hullun motivoitunut ja ajaa Helsinkiin uudestaankin ihan vaan poseeraamaan.

0

Vastaa

Close Menu