Minä ja fitness

Viikonloppuna kisattiin Lahdessa fitnesskisoja ja moni saattoikin mun instagramissa nähdä munkin katsoneen silmä kovana Yle Areenasta kisoja lähes koko sunnuntaipäivän ajan. Se sai mut kirjoittelemaan mun tämän hetkisiä ajatuksia fitneksestä! 

Ensinnäkin, uusille lukijoille tiedoksi ja vanhoille lukijoille muistutuksena, mähän oon kisannut kolme vuotta sitten eli syksyllä 2016 bikini fitneksessä. Sijoitus oli silloin kahdenkymmenen tytön joukosta 13., johon en ollut tyytyväinen. Enpä kyllä ollut ihan tyytyväinen myöskään koko lookkiin, kuntoon saati sitten esiintymiseen, mutta se onkin oma juttunsa. Lavalle asti pääsin, vuosi oli raskas ja opettavainen ja kokemuksena mahtava. Seuraavalle dieetille lähdin joulukuussa 2017 tarkoituksena kisata keväällä 2018. Tuo toinen dieetti oli paljon järkevämpi, kunto ja esiintyminen olisi ollut jotain paljon parempaa, mutta dieetti jäi mun omasta halusta kesken. Kuukautiset jäivät järkevästä etenemisestä huolimatta tulematta ja koin dieetin olevan liikaa mun kropalle, ainakin siinä hetkessä. Olin muutenkin koko dieetin ajan tuskaillut sen kanssa, että haluanko mä tätä tarpeeksi, onko tää laji enää mua varten. Halu ja motivaatio pitää kaikessa kilpaurheilussa olla ihan 110%, että noin kovan rutistuksen pystyy loppuun asti viedä. Sitä ei puolitehoilla vaan pysty tekemään.

Tuo kesken jäänyt dieetti ja tieto siitä, että kokonaisuus olisi ollut paljon parempi tokalla kerralla, on pikkuisen jäänyt hampaankoloon kaivelemaan. Siitäkin huolimatta, että koin päätöksen aikoinaan olleen oikea. Ja joka kevät ja syksy, kun kisoja kisaillaan, seuraan niitä erittäin mielelläni ja saan kovan motivaatioboostin myös omalle treenaamiselle. Ei se tarkoita, että lähtisin siltä istumalta treenaamaan kisoja kohti, mutta motivaatio vaan nousee huippuunsa. Ihailen kilpailijoita ja saan joka kerta kylmiä väreitä, kun katson tyttöjä lavalla ja mietin niitä omia hetkiä siellä lavalla. Se kokemus ja tunne oli ihan uskomattoman upea!

Vaikka fiilistelen noita kisoja joka vuosi suurella sydämellä, mä kuitenkin tiedostan myös pari faktaa. A. Se lavalle nousu vaatii aivan hemmetin paljon. B. Mä en tiedä onko mun kropasta ikinä ollutkaan siihen tai onko enää tulevaisuudessakaan. Täytyy myös muistaa, että kun kisasin, mulla oli vaan yksi kouluikäinen lapsi ja nyt niitä olisi jo kaksi, joista toinen tällä hetkellä hyvin pieni. Se rutistus ei varmasti ole mahdotonta toteuttaa ilman, että perhe kärsii, mutta ainakin mun stressinsietokyvyllä ja kropan kanssa samaa matkaa kiristyvällä pääkopalla se on vähän hankalaa.

Jos mä mietin mikä siinä touhussa eniten kiehtoo, on se ehdottomasti se itsensä ylittäminen, kova panostus, tavoitteet ja jokin iso päämäärä. Joku jota kohti puskea. Kyllä mä treenaan ympäri vuoden mielelläni myös ilman tavoitteita. Voin treenata myös tosi kovaa niin. Mutta on siinä hommassa vaan ihan oma kipinänsä ja palonsa, kun saat tähdätä johonkin. Kun on joku konkreettinen maali mitä kohti mennään. Tällä hetkellä oonkin miettinyt tosissani tavoitteita mitkä mielessäni mä voisin treenata. On niitä asioita jo löytynytkin mitkä on jokusen aikaa mua kiehtonut, joten niitä kohti tavalla tai toisella myös pikkuhiljaa mennään, vaikka mitään virallista ja isoa ei olekaan lyöty lukkoon. Onneksi treenata voi monella tapaa ja myös kaikenlaisia sekä kaikentasoisia kisoja on nykyään olemassa mitä ottaa tavoitteeksi. Esimerkiksi juoksun saralla kokonaisia maratoneja, polkujuoksuja tai vaikkapa ihan ”vaan” kymppejä. On tough vikingejä ja kevyempiä väriestejuoksuja tai vastaavia. Puhumattakaan raskaammista lajeista kuten crossfitistä, painonnostosta ja voimanostosta.

Summa summarum: fitness kiehtoo ja kiinnostaa mua varmasti jollain tasolla aina ja seuraan kisoja mielelläni. Uskon kuitenkin tällä hetkellä, että musta ei siihen enää ole. Se ei silti estä mua ihailemasta kilpailijoita. Jokainen tekee kovan työn noustessaan lavalle eikä se kisaaminen ole todellakaan pelkkää lavahohdetta. 

4

Vastaa

Close Menu