Kotonevasta Rintalaksi 27.10.2017

Viikonloppuna mun sosiaalinen media täyttyi yllättyneistä kommenteista ja loputtomista onnitteluista.

Aloitetaan tarina vuoden takaa. 18.10.2016 me mentiin Markuksen kanssa kihloihin. Kihlaus ei merkinnyt meille pelkkää ”vakavaa seurustelua”. Meille kihlaus oli lupaus avioliitosta. Se oli lupaus avioliitosta, joka haluttiin sinetöidä mahdollisimman pian. Ei kiireellä ja paniikilla, mutta kuitenkin lähitulevaisuudessa ilman useiden vuosien kihla-aikaa.

Alunperin me ajateltiin, että häät tulevat kesällä 2018. Että niitä juhlitaan isolla porukalla. Vähitellen ajatukset kuitenkin muuttuivat… Lainaan tähän kirjoitukseni instagramin ja facebookin puolelta. Se kiteyttää aika hyvin kaiken.

”Kyllä mä ennen ajattelin, että haluan isot häät. Päivän jolloin koko suku kokoontuu juhlimaan mua ja sitä jotakuta toista, sitä mun prinssiä. Sinä päivänä olis paikalla ainakin sata ihmistä. Sinä päivänä mä olisin prinsessa, kaiken keskipiste. Sitä päivää valmisteltais ainakin vuosi, siitä kaikesta puhuttais pitkin kyliä sekä ennen juhlia että juhlien jälkeen.

Koko ajatusmaailma muuttui, kun kohtasin Sen Prinssin. Päivä päivältä tajusin, että millään muulla ei ole merkitystä. Kenelläkään muulla ei ole enää merkitystä. Riittää, kun paikalla olemme me kaksi ja saamme sinetöidä rakkautemme. Eilen Se Päivä tuli ja paikalla oli vain kaikista tärkeimmät, kaikista läheisimmät. Sain kulkea isäni saattelemana alttarille. Enkä nähnyt muita kun Prinssini. Eilen musta tuli Rintala. Aion kantaa sitä nimeä suurella ylpeydellä. Kunnes kuolema meidät erottaa. ❤️”

Ja niin me päädyttiin pitämään häät nopeammalla aikataululla ennen ensi kesää vain kaikista lähimpien läsnäollessa. Niistä lähimmistäkin tuli silti yhteensä lähemmäs 30 henkilöä. Mä tiedän, että tällä tyylillä loukkaantuneita ihmisiä tulee. Niitä, jotka olisivat välttämättä halunneet olla tärkeässä juhlassamme mukana. Ja kyllä mä ymmärrän sen. Onhan se pelkästään hieno asia, että meidän tärkeä päivä on tärkeä muillekin. Toivon kuitenkin meidän päivän olevan heillekin niin iloinen asia, että asian tärkeys menee sen loukkaantumisen yli.

Helmikuussa tehtiin kaikki varaukset kirkon ja juhlapaikan suhteen. Itseasiassa tämä helposti muistettava päivä ”27.10.2017 klo 17” tuli ihan vahingossa, kun emme lauantaipäivää saaneet. Mutta se ei meitä haitannut, kun vihkiminen oli tarkoituskin olla myöhemmin ja perjantai kävi juhlaan hyvin. 🙂 Siitä syystä siis kyseinen päivä, jos haluamamme kirkko olisi ollut vapaana, olisi päiväksi tullut 28.10.2017. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Kun pihalle katsoi, oli kohtalolla selvästi sormensa pelissä, koska perjantaina oli ihana lumipeite maassa ja pakkasta -5 astetta. Lauantaina oli loskasää..

Maaliskuussa löysin unelmieni puvun ja kyllä, se oli elokuvamainen rakkautta ensisilmäyksellä! Olin sovittanut jo varmaan kahtakymmentä mekkoa ja viimeisenä se tuli ja tiesin heti, että se oli siinä.

Hääpäivää ehdittiin kyllä odottaa tälläkin tavalla iiihan liian kauan. Voi kuinka monta kertaa onkaan tehnyt mieli huutaa koko maailmalle ”ME OLLAAN MENOSSA NAIMISIIN!” Mutta pysyin vaan vaiti. 🙂 Suurin osa mun ystävistä tiesi. Samoin yksittäisille ihmisille, jotka eivät meidän sukua tunne, oon kertonut vuoden mittaan.

Ja voi kuinka monta kertaa on fiilistelty Prinsessa Ruususen tahtiin ja tultu töihinkin pikkuisen itkuisena. Kun sitä häämarssia oli pakko kuunnella aina aamuisin työmatkalla ja sitten itku pääsi tulemaan. 🙂 Myös hääpäivänä ei itkuilta säästytty. Meidän päivä oli täydellinen. Kukaan ei ehkä ole täydellinen, mutta me olemme täydellisiä toisillemme.

Täytyy kertoa loppuun vielä hauska läheltä piti-tilanne hääpäivältä. Me asteltiin kirkosta ulos, käveltiin liukkaita lumisia kirkon portaita alas ja kuinkas  sitten kävikään.. Tottakai mun jalka pääsi lipsahtamaan ja läheltä piti etten kaatunut. Olisin kaatunut ellei mun turvallinen, luotettava puolisoni olisi musta ottanut koppia. Aika hyvä alku avioliitolle, muistetaan ottaa toisesta koppi jokaisessa tilanteessa. 🙂

Antakaahan armoa mulle ja tälle kirjoitukselle, tää on vähän tälläinen sillisalaatti. Mutta kenen ajatukset eivät olisi pikkuisen hattaraiset vain kolme päivää hääpäivän jälkeen?! 🙂

Tuun käymään läpi vielä uudestaankin tätä hääpäivää vähän tarkemmin. Viralliset kuvaajan ottamat kuvatkin ovat vielä tulossa.

Loppuun vielä itse keksimäni runo, joka koristi myös meidän hääkutsua.

 

Vaikka ääni viimeinenkin maailmasta haihtuisi, kuulisin sinut

Vaikka aurinko viimeistä kertaa laskisi, näkisin sinut

Vaikka tiet äärettömäksi ikimetsäksi muuttuisi, löytäisin sinut

En tarvitse ääntä, en tarvitse silmiä, en tarvitse tietä

Löytääkseni sinut

On sydämessäni yhteys sydämeesi

Kädessäni yhteys käteesi

Ne kohtalo yhteen liitti kerran

Ne yhdessä pysyy loppuelämän verran 

0

Vastaa

Close Menu