Voihan tunteiden vuoristorata

Nykyään -luojan kiitos- puhutaan paljon herkkyydestä ja siitä, kuinka se ei suinkaan ole heikkous.
Muunmuassa erityisherkkyys oli varmaan aivan vieras käsite monille pitkän aikaa, ennen kuin sitä alettiin nostaa esiin ja erityisesti somen myötä siitä alkoi löytää paljon tietoa ja  kokemuksia ja sen myötä myös ymmärtää, kuinka normaali ja yleinen asia se on.

Moni varmasti itsensä ”viallisena” tai ”heikkona” tai muuten vain kummallisena yksilönä erityisen herkkyytensä vuoksi kokenut on vihdoin löytänyt parhaan mahdollisen vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä:
Olet täysin normaali. Sussa ei ole mitään vialla. Olet herkkä. Herkkyys on hyvä ja kaunis asia.

Olen kuullut myös sitä, kuinka toisten mielestä herkkyydestä on tullut ”ilmiö”ja ihmiset diagnosoivat itseään erityisherkäksi vain siksi, että kokisivat itsensä jotenkin erityiseksi tai saisivat selityksen tunteenpurkauksilleen. Herkkyyttä käytetään tekosyynä ja selityksenä ja sen varjolla vaaditaan erityiskohtelua tai äärettömän pitkää pinnaa ja ylitsevuotavaa ymmärrystä muilta kanssaeläjiltä.
No, kaikessa on varjopuolensa ja tottahan tämäkin voi olla, joissain tapauksissa.

Mun mielestä herkkyys on äärettömän kiehtova asia ja samalla ihan loputon suo.
Jokainen voi olla herkkä eri tavalla. Kaikki herkätkin ihmiset ovat herkkiä eri asioille ja reagoivat omilla tavoillaan.
Toinen voi olla äärettömän herkkä tiettyjen asioiden suhteen, jotka toiselle taas eivät aiheuta minkäänlaisia tuntemuksia.
Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteivätkö molemmat voisi olla herkkiä.
Joku voi olla herkkä sellaisella kauniilla ja pehmeällä tavalla. Toinen taas voi olla ihan vaan räjähdysherkkä.
Siitäpä sitten vain koittamaan ymmärtää toisiamme!

Mä en kutsuisi itseäni erityisherkäksi.
En ole sitä.
En oikeastaan tiedä, kutsuisinko edes herkäksi jos löytäisin jonkun paremman sanan kuvailemaan sitä, mutta kun en löydä. Räjähdysherkkä kuulostaa melko tutulta.
Mä vain koen ja elän asiat vahvasti.
Hauskaa, eikös? Herkkyys onkin sitä, että tuntee vahvasti. Vahvuutta.

Tiedätkö sen tunteen, kun juttelet jonkun kanssa ja sun päässä on miljoona asiaa ja tunnetta yhtä aikaa?
Teet koko ajan töitä sen eteen, että keskityt. Haluat keskittyä ja sua oikeasti kiinnostaa, mutta kuulet ja näet niin paljon kaikkea muutakin.

Kaikki eleet, äänenpaino, ilmeet, liikkeet, hengitys. Kaikki siinä ympärillä, jokainen pieni yksityiskohta HUUTAA olemassaoloaan.
Tulkitset kaiken, skannaat joka ikisen liikahduksen ja analysoit ne siinä samalla.
Vasta sitten ihan viimeisenä: sä kuulet sanoja, joita tulee ulos toisen suusta.

Aina sama. Huomaat kaiken, analysoit kaiken, kyseenalaistat kaiken.
Niin se koneisto siellä sun päässä vain toimii.
Ihan sama, mitä se kuulee tai näkee.
Kaikki riippuu siitä, mitä se tuntee.

Se on, kuin omistaisi sellaiset ylivirittyneet tuntosarvet, joita ei voi kytkeä pois päältä.
Mä tiedän tän tunteen.

Mua on myös äärimmäisen helppo lukea
Jos on hyvä fiilis, se näkyy. Jos on huono fiilis, sekin näkyy. Mä en osaa feikata hyvää fiilistä huonon päälle.
Aika pitkälti se mitä sä näet määräytyy sen mukaan, mitkä vibat mä susta ja kustakin tilanteesta saan.
Kun mä saan susta jonkun fiiliksen, mun naama peilaa sen kyllä takaisin.

Hyvin usein mä olen kuullut sanat: ”sua lukee, kuin avointa kirjaa”.
Se ei haittaa mua yhtään. Elämä olisi niin paljon helpompaa, jos meitä jokaista voisi lukea, kuin avointa kirjaa.

Yleensä jokainen päivä on vuoristorataa.
Kun kaikki on hyvin, elämä on ihanaa ja mä voisin itkeä onnesta vain siksi, että kaikki on hyvin.
Kun taas jokin on huonosti, kaikki on huonosti. Tai siis.. kaikki ei missään nimessä ole huonosti mutta on ihan liian vaikeaa nähdä mitään muuta sen asian yli, joka on juuri nyt huonosti. Juuri se asia on juuri silloin koko maailma.
Yksittäisestä tunteesta tulee niin helposti kaikki, mitä juuri siinä tilanteessa kokee tai ajattelee.

Yksi pieni virhe, sana, unohdus tai erehdys multa ja mä ruoskin itseäni loppupäivän. Mitä ihmettä, enkö mä koskaan opi? Miten mä nyt taas? Miks en mä tajua? Mä oon niin huono!!

Mä myös pyytelen kaikkea anteeksi. Ettei nyt vaan kukaan pahastuisi.
Anteeksi, että kysyn. Anteeksi, että teen näin. Anteeksi jos häiritsen. Anteeksi, että pyydän apua. Anteeksi, etten osaa olla avuksi. Anteeksi, jos olen vaivaksi. Anteeksi, saanko apua? Anteeksi, jos sanoin jotain tyhmää. Anteeksi, jos ymmärsin jotain väärin. Anteeksi, etten osaa lukea ajatuksia.
Anteeksi.

Ihanaa on, että myös positiiviset tunteet ovat positiivisia potenssiin tuhat.
Kun mä olen iloinen, mä olen äärettömän iloinen.
Mä myös rakastan jakaa sitä muille. Varmaan siksi onkin niin helppoa olla iloinen: koska siitä on niin helppo antaa muillekin.

Yleensä mä olen kuitenkin sellainen rauhallinen iloinen. Aina sitä ei edes näe, mä olen vaan.
Ei ylitsevuotavia purkauksia eikä ilonkiljahduksia, sorry.
Ne sattuu korviin.

Ei ole mitään siistimpää, kuin olla vaan onnellinen ihan täysillä.
On niin helppoa olla äärettömän onnellinen naurettavan pienistä jutuista.
Jos omaa onnea ei aina näe, niin aina löytyy jonkun toisen onni jaettavaksi.

Kun mä rakastan, mä rakastan ihan liikaa.
Se on maailman paras asia. Osata rakastaa joka päivä niin paljon, että pakahtuu.
Jakaa sitä tunnetta, tuhlailla sitä ja nauttia siitä.
Mä voisin kertoa sen ääneen joka ikinen minuutti joka ikiselle ihmiselle, ketä mä rakastan.
Tää on se tunteista ihanin ja petollisin.
Huonoina päivinä se kuiskii sun korvaan: sä tulet aina olemaan se, joka rakastaa vähän enemmän, kuin muut.

Jos onni, ilo ja rakkaus vuotaa ylitse, on kaikelle sille aina myös vastakohtansa.

Pieni virhe, teko tai väärä sana ja pohdinta alkaa.
Pienestäkin asiasta saa kasvatettua ihan valtavan, kun sitä vain pyörittelee hetken mielessään.
Ajatteleminen yksin on pahinta. Kaikki pitää aina ajatella yli. Aina.
Se pieni asia kasvaa, kunnes se on kasvanut niin isoksi, että se on pakko sanoa ääneen. Kun sen sitten sanoo ääneen, se on yleensä paisunut ulos mittasuhteistaan, ihan naurettavan suureksi.
Mä kyllä osaan tehdä mistä tahansa kärpäsestä härkäsen omassa pienessä päässäni.

Epävarmuus ja stressi vie keskittymiskyvyn, yöunet, ruokahalun ja voimat.
Se tekee sun sisälle niin ison möykyn, ettet sä voi liikkua tai hengittää.
Joskus on melkein pelottavaa, kuinka fyysisesti tunteisiin voi reagoida.

Kaikki purkautuu, milloin purkautuu.
Itku tulee ilosta ja surusta, onnistumisesta, pettymyksestä, turhautumisesta.. Oikeastaan se voi tulla ihan mistä vain, milloin vain. Ja jos se haluaa, se kestää tunteja toistensa perään.
Joo, se tulee ihan mistä syystä haluaa ja viipyy juuri niin kauan, kuin haluaa.

Auta armias, jos huomaan jonkun toisen silmien kostuvan. Silloin aukeavat hanat mullakin.

Suuttumus on, kuin kaikki muutkin tunteet -tosin se tulee harvemmin.
Silloin, kun se tulee se kuitenkin räjähtää käsiin.
Valtava räjähdys ja sitten saakin aloittaa sammuttelu- ja siivoustyöt.

Joka ikinen tunne siinä miljoonien tunteiden skaalassa tuntuu aivan yhtä vahvasti.
Joskus tuntuu, kuin yhden päivän aikana ehtisi käydä läpi ne kaikki. Monta kertaa. Eikä sille oikein voi mitään.

Ai niin, sitten vielä se kaikki muu.
Kaikki hajut, äänet, liikkeet, valot, ilmeet, tuntemukset…
Mun pahin painajainen on aamuinen, täysi juna tai spora. Tai ylipäätään jokin täysi tila ihmisiä. IHAN liikaa kaikkea.
Kävelen mieluummin, kuin käytän julkisia.
Vaatekauppaan ei todellakaan voi mennä, jos vaatteet ovat sekaisin tai se on muuten vain kuin Aleksanterinkadun Zara.
Mä rakastan liikkua kaupungilla ja kaupoilla siihen aikaan, kun siellä vähiten liikkuu ketään muita.

Ravintolasta pitää yleensä aina löytää se hiljaisin nurkka. Ei siksi, ettei pitäisi muista ihmisistä vaan siksi, että siellä on yleensä helpompi keskittyä vain yhteen asiaan ilman sitä kaikkea muuta, mitä ympärillä tapahtuu.

Vaatteet pitää hyvin usein vaihtaa miljoona kertaa ennen lähtöä. Ei sen vuoksi, etteivät ne näyttäisi hyvältä vaan sen vuoksi, miltä ne tuntuvat.

Yritäpä suunnitella mun kanssa jotain. Kaikkeen pitää aina jättää se vara, että loppujenlopuksi tehdään niin, kuin parhaalta TUNTUU.

Kokeilin muuten joskus meditaatiotuntia ryhmässä. Kaikki ne ihmiset ihan liian lähellä (samassa tilassa) hengittämässä samaa ilmaa, eri tahtiin ja eri vahvuuksilla. Too much. Vai muka hiljaista.

Mä rakastan rauhallisia ihmisiä, jotka eivät kiljahtele ja pompsahtele varoittamatta.
Älkää käsittäkö väärin, mä rakastan myös niitä yliviritettyjä duracell-pupuja. Oikeastaan mä rakastan niitä tyyppejä yli kaiken. Niitä, jotka ovat ihan syntyjään sellaisia hulluja, tiedättekö.
Niiden tyyppien vilpitön energia tarttuu ja se on parasta.

Mun herkät korvat ja silmät kuitenkin rakastavat ja kaipaavat asioita, jotka ovat sulavia ja rauhallisia, eivätkä satu korviin tai vilise silmissä.
Sen vuoksi mä rakastan myös erityisen paljon tyyppejä, jotka ovat rauhallisia ja joiden kanssa mä voin istua hiljaa. Tätä mä myös tarvitsen vähän enemmän.
Molempia ääripäitä siis tarvitaan. 

Älä kuitenkaan koskaan huuda mun korvaan!

Onko elämä sitten aina tällaista tunteiden vuoristorataa?
Mä en usko, että se on.
Nyt moni varmaan sanoisi mulle, että hyväksy itsesi sellaisena, kuin olet ja anna tunteidesi viedä mukanaan, sillä sä vain olet sellainen.

Mä uskon, että olenkin. Mä rakastan sitä, että tunnen vahvasti enkä mä vaihtaisi tähänastista vuoristorataa yhtään mihinkään.
Mä kuitenkin uskon, että ajan myötä siitä tulee tasaisempaa. Tänään on tasaisempaa, kuin puoli vuotta sitten oli. Puolen vuoden päästä on taas hieman rauhallisempaa.

Se ei tarkoita sitä, että mä tukahduttaisin tunteeni. Se tarkoittaa sitä, että mä ymmärrän niitä ja tunnen itse omat reaktioni sekä tunteeni.
Osaan antaa tunteiden tulla ja mennä sen sijaan, että ne räjähtäisivät käsiin tuon tuosta.
Toivotan ne vain tervetulleeksi, annan pysähtyä hetkeksi ja jatkaa matkaa sen sijaan, että taistelisin vastaan ja pitäisin ovea kiinni, kunnes se revitään saranoiltaan ja lähtiessä huutaisin vielä perään.

Mun mielestä on turhaa heittäytyä avuttomana tunteiden vietäväksi, ”koska mä nyt vain olen sellainen”.
Mä ajattelen, että me kaikki voidaan ymmärtää itseämme ja tunteitamme paremmin.
Mä jopa kehottaisin pyrkimään siihen.
Se ei ole itsensä kieltämistä, vaan itsensä tuntemista ja huolenpitoa. Mun mielestä se on osa henkistä kasvua.

Me ei voida valita, miltä meistä tuntuu. Me voidaan kuitenkin oppia valitsemaan, kuinka me itse niihin tunteisiin reagoidaan.
Jokaiseen tunteeseen ei tarvitse reagoida. Ne tulevat ja menevät joka tapauksessa, reagoit sä tai et.

Päästä ne vain kulkemaan siitä ovesta sisään ja ulos, ihan rauhassa.
Mieti, miksi ne tulevat ja mitä niillä on sanottavaa. Sitten päästä ne lähtemään.
Älä roiku niissä. Ne kyllä osaavat tiensä takaisin itsekin.

Mieti, minkä tunteen sä oikeasti haluat viipyvän.
Jokaisen ei tarvitse viipyä.

Mäkin rakastan rauhaa -miksi en siis opettelisi välttämään räjähdyksiä?

4

Vastaa

Close Menu